tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ilosaarirock 2015


Minttu ja minä lähdimme ajamaan Joensuuta kohti jo perjantai-iltapäivällä, vaikka matkamme tarkoitus, Ilosaarirock, starttasi vasta seuraavana päivänä. Mukavampaa on viettää festaria edeltävä yö samassa kaupungissa, jottei lauantai-aamuna tarvinnut enää kiirehtiä. Automatkalla kuuntelimme Mintun tekemiä CD-levyjä, jotka olivat täynnä Placebon ja Bastillen kappaleita. Nämä kaksi bändiä olivat pääsyy festareille lähtemiseemme. Fiilistelimme keikkoja jo etukäteen, ja tutustutimme toinen toisemme suosikkibändeihimme. Minä esittelin Mintulle Placebon musiikkia, ja hän sai minut kuuntelemaan Bastillea.

Päästyämme perille tätini luokse, jossa yövyimme reissun ajan, lepäsimme hetken ja sitten lähdimme keskustassa sijaitsevaan Martina-ravintolaan. Siellä ostimme hienot ja herkulliset ateriat sekä viinipullon, jonka tyhjensimme yhdessä. Tämän jälkeen kävimme parin korttelin päässä olevalla festaripaikalla vaihtamassa lippumme rannekkeisiin, tapasimme nopeasti ystäviämme ja sitten suuntasimme takaisin kohti keskustaa.

Joensuun tori on joka vuosi Ilosaarirockin aikaan täynnä ihmisiä ja erilaisia kojuja, ja ilta on täynnä tunnelmaa. Pyörähdimme muutamassa baarissa, tykästyimme erityisesti joen rannassa sijaitsevaan 'Hostina Piimälinnaan' - jota syystä tai toisesta aloin kutsua Maitolaituriksi, vain tajutakseni myöhemmin että 'Maitolaituri' on Mikkelissä olevan torikahvilan nimi. Ostimme muutamat juomat ja palasimme Terhin kämpille yllättävän aikaisin. Lauantai-aamuna heräsimme pirteinä, täynnä innostusta ja jännityksellä iltaa odottaen.

 


Keikkojen välisen ajan vietimme festarialueen vieressä sijaitsevalla chill out zonella hengaillen, tuttuja tavaten ja myös tuntemattomien kanssa jutellen. Leirinnässä majailevat ystävämme Otto ja Ville, sekä meidän tavoin tuttujensa luona yöpynyt Hepa ja muutamat hänen kaverinsa olivat myös paikalla, joten vietimme myös aikaa samassa porukassa. Koko viikonlopun aikana emme seuranneet kovinkaan montaa keikkaa, muutamia vilkaisimme ohimennen ja tarkemmin kuuntelimme vain viittä, joten suurin osa ajasta kului festarialueen ulkopuolella. 

Chillailualueella ollessamme istuimme nurmikolla, otimme paljon kuvia, joimme, ja valtasimme suuren hiekkakukkulan, jonka päältä pystyi näkemään pidemmänkin matkan päähän, ja tarkkailemaan muiden festarikävijöiden touhuja. Bongasimme niin Captain American, Deadpoolin, Spidermanin, Batmanin kuin Darth Vaderinkin, joista viimeinen onnistui kävelemään vain ystäviensä olkapäiltä tukea ottaen. Myös perinteinen Boratin uima-asu vilahti väkijoukon keskellä.

Kulutimme aikaa myös festarialueella lavojen läheisyydessä. Charli XCXn keikan aikana istuimme anniskelussa syömässä ylihintaisia, mutta erittäin täyttäviä hodareita. Kiertelimme vaate- ja korukojuja, ja fanituotekaupasta päädyimme myös ostamaan jotakin. Nyt meillä molemmilla on Ilosaarirock-paidat - kumpikin ajattelee omansa olevan hienompi - ja minulla Placebon fanipaita, Mintulla Bastillen. Näiden lisäksi ostin tavallisesta vaatekojusta Heisenberg-hupparin. Breaking Bad -aiheiset vaatteet näyttivät olevan suosittuja tänä vuonna.

kukkulan kuningatar


Ensimmäinen keikka, jota pääsimme seuraamaan oli Paperi T, josta Minttu pitää todella paljon. Itse en ole perehtynyt räppärin musiikkiin paljoakaan, mutta seurasin esitystä mielenkiinnolla melkein lavan edestä, kunnes lämmin sää alkoi käydä voimille ja siirryin kauemmas istumaan. Mintun pyynnöstä räpsin muutamia kuvia, jotka onnistuivatkin yllättävän hyvin. Keikkakaan ei ollut huono, vaikkakin yleisön meininki tuntui laimealta.

Myöhemmin kävimme katsomassa Samuli Putron 'Putro Parvella' -keikkaa, jossa hän esiintyi Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Kappaleet oli sovitettu orkesterimusiikkiin sopiviksi ja muusikko kiitteli ihmisiä jotka olivat saapuneet häntä katsomaan. Hän oli epäröinyt, onko kaupunginorkesterin tuominen rock-festareille hyvä idea. Mies aloitti keikkansa runoilemalla, ja joku yleisön joukossa seisonut tokaisi ääneen "Runomies. Parempi ku Paperi T.". Tällä henkilöllä oli oikea ajatus, Putro nimittäin on aikamoinen runomies. Pidän hänen musiikissaan erityisesti sanoituksista, jotka ovat koskettavia ja kauniita. Puhumattakaan pehmeästä ja syvästä äänestä, jota voisi kuunnella ikuisuuksiin. Keikka oli todella kaunis, ja olin itsekin vähällä herkistyä kun Elämä on juhla -kappaleen loputtua mies sanoi eturivissä itkeneelle fanille: "Älä itke, kaikki menee hyvin. Sinun elämässäsi kaikki tulee menemään hyvin." Ihmettelen hieman, miten en itse alkanut vollottamaan kyseinen kappale on nimittäin minulle hyvin tärkeä.



Myöhemmin illalla oli vuorossa Bastillen keikka. Jo tunteja aiemmin Minttu oli aivan hermorauniona. Muistutti hyvin paljon minua ennen Muse-keikkoja, mikä oli hassua, sillä luulin olevani kaveriporukkani ainoa sillä tavalla omituinen. Olin kyllä itsekin hyvin innoissani Bastillen näkemisestä livenä, sillä vain muutamien päivien aikana, joina Minttu oli laittanut minut kuuntelemaan heidän musiikkiaan, ehdin tykästyä useampiinkin biiseihin. En valitettavasti voinut seurata esitystä loppuun asti - minun oli juostava päälavan luokse, sillä Placebo aloitti oman keikkansa heti Bastillen lopetettua. Sain kuitenkin kuulla ne kaksi kappaletta, joihin olin kiintynyt eniten, The Driver ja No Angels.

 

Olen todella iloinen siitä, että Ilosaareen oli sallittua tuoda mukanaan järjestelmäkamera, sillä järkkärillä otettujen kuvien laatu on lähes kaikissa tapauksissa paljon parempi kuin kännykän tai digikameran otoksissa. Jopa Bastillen keikalla pimeässä teltassa, missä emme kaiken lisäksi olleet kovinkaan lähellä eturiviä, sain räpsittyä omasta mielestäni aika onnistuneita valokuvia. Melko taiteellisia jopa, vaikka itse sanonkin. Valot ja varjot sekä tarkennnukset asettuivat erikoisella tavalla, ja ainakin itse pidän lopputuloksista. (Alla olevaa kolmea kuvaa ei ole käsitelty.)

50 minuuttia keikkaa seurattuani, puoli tuntia ennen Placebon alkua, siirryin lavalta toiselle ja yllätyksekseni, ja helpotuksekseni, pääsin eturiviin. Vain pari ihmistä seisoi minun ja aidan välissä ja näkymä lavalle oli täydellinen.



Seurasin siis Placebon, bändin jonka näkemistä olin tänä kesänä odottanut toiseksi eniten heti Musen jälkeen, bändin josta viime aikoina on tullut yksi suosikeistani, aivan lavan edestä. Yleisölle ilmoitettiin ennen keikan alkua, että yhtyeen omasta toivomuksesta, kaikenlainen kuvaaminen on kiellettyä. En tietenkään malttanut olla ottamatta muutamia kuvia, jonka ansiosta sain ilkeitä katseita ja osoittelua vähän matkan päässä seisoneelta järjestyksenvalvojalta. Kuvista tuli melko kauniita ja tunnelmallisia, mutta bändin pyyntöä kunnioittaen en julkaise niitä mihinkään.

Vaikka olen jo pitkään pitänyt Placebosta, en uskonut että olisin keikan aikana niin fiiliksissä kuin olin, huutaen ja pomppien, biisien tahtiin laulaen. Jos vain aiemmin pidin heistä paljon, niin keikalle pääsy viimeistään sai minut rakastumaan heihin. Kuudestatoista kappaleesta, jotka keikalla soitettiin, vain neljä oli minulle uusia. Ennestään tutut olivat sattumalta eniten kuuntelemiani, joiden joukossa oli myös suosikkejani; Every You Every Me, Black-Eyed, Too Many Friends, Special Needs, Song to Say Goodbye, Special K, The Bitter End, Running Up That Hill sekä Infra-Red, joka tällä hetkellä on ykkössuosikkini bändin tuotannosta. Hyvin mielelläni olisin kuullut myös Post Blue ja Without You I'm Nothing, mutta ensikerraksi tämä lista oli erittäin hieno.

Kappaleiden välissä bändin keulahahmo Brian Molko kiitteli yleisöään suomeksi ja piti lyhyitä puheita, mutta ei muuten ottanut suurta kontaktia. Bändin imagoon kuuluu tietynlainen etäisyys, näin olen ainakin itse huomannut. Brianin olemus ja karisma olivat kuitenkin kiinnostavia, hän ei liiemmin riehunut ja liikkunut lavalla, ja yhden kappaleen aikana hän sytytti tupakan ja poltti sitä laulunsa välissä. Bändinsä hän esitteli sanoen "Ladies and gentlemen, let me introduce you... *orkesterin jäsenten nimet yksi kerrallaan ja paljon taputuksia*...and you can call me whatever the fuck you want.". Laulaessaan "I've got too many friends, too many people, that I'll never meet, I'll never be there for" hän osoitti kädellään yleisöä, mikä oli mielestäni todella suloista. Keikan lopussa bändi kumarsi yleisölle. Show oli erilainen verrattuna muihin missä olen aiemmin ollut, jopa tunnelma katsomossa oli rauhallisempi kuin mihin olen tottunut. Ei sillä että haluaisin ihmisten tallovan toistensa varpaille ja huutavan niin ettei musiikkia pysty kuulemaan. Keikka oli kaikin puolin upea, jätti hymyn huulille ja hyvän mielen. Haluan ehdottomasti päästä Placebon keikalle vielä uudestaan. Nyt festarin jälkeen en ole kuunnellut melkein mitään muuta kuin heidän musiikkiaan.

Esityksen loputtua jäin hetkeksi paikalleni seisoskelemaan, ja seurasin ilotulitusnäytöstä, joka räjähti käyntiin heti bändin poistuttua lavalta. Yritin myös etsiä mahdollisimman ystävällisen näköisen järjestyksenvalvojan, jolta kävin kysymässä olisiko mahdollista saada bändin settilistaa muistoksi. Vastaukseksi sain ytimekkään "ei" ja napakan päänpudistuksen. En ollut ainoa paikalle notkumaan jäänyt, ja muutamalla muulla oli sama ajatus mielessään, mutta järjestyksenvalvojat pysyivät kannassaan. Liekö tämäkin sääntö tullut bändiltä itseltään?




Tapasin keikkaa kauempana seuranneen Mintun etukäteen sovitussa paikassa, hodari-kojun ja sen hyvännäköisten myyjien luona, ja lähdimme suuntaamaan festarialueen ulkopuolelle tuhansista juhlijoista koostuvan virtauksen mukana. Loppuyön ajan pyörimme ympäriinsä, kävimme keskustassa ja palasimme takaisin. Hämmentyneen edestakaisin kulkemisen ja hetken kestäneen suunnistamisen jälkeen löysimme parkkipaikan reunalla haahuilleen Hepan ja jäimme istumaan nurmikolle. Festarikansa oli alkanut siirtyä leirintäalueille tai vaihtoehtoisesti lähtenyt keskustaan, joten meininki oli melko rauhallista. Poliisiauto kierteli aluetta pitkin yötä.

Sunnuntaina ei meille tärkeitä esiintyjiä ollut enää niin paljoa, joten suurin osa päivästä kului muuten vain oleskellen. Kävimme seuraamassa Tom Odellin keikkaa, jonka aikana alkoi sataa kaatamalla. Emme katsoneet keikkaa loppuun, vaan juoksimme viereiseen anniskelutelttaan ostamaan juotavaa. Keikan pystyi kuulemaan sieltä käsin melkein yhtä selkeästi kuin lavan edestä. Olisin halunnut myös maukkaan kuuloisen pulled pork -burgerin, mutta jonoa ruokiin oli tunnin verran. Tyydyimme pizzaan, jota haimme sateen lakattua, ja menimme syömään niitä chillailualueelle, jossa tapasimme kavereitamme, ja vietimme muutaman tunnin samassa porukassa. Istuimme paikallamme, joimme ja pelleilimme, sitä tavallista mitä festareilla voi porukalla tehdä. Emme jaksaneet nousta ja lähteä liikkeelle ajoissa, joten myöhästyimme Damian Marleyn keikan alusta.

Tom Odell
punaviini ja pizza maistuu
kappas vaan, Minttu sekä Ville
 


Tuon asian hyvin harvoin esille, mutta pidän reggae-musiikista todella paljon. Siitä on helppo nauttia vaikka kappale tai esittäjä ei olisi ennestään tuttu. Damian Marleyn keikkaa seuratessamme tanssahtelimme ympäriinsä, kunnes sade päätti yllättävää jo toistamiseen saman päivän aikana, ja me suuntasimme fanituotekaupan suojiin. Teltta oli tupaten täynnä ihmisiä, ilmeisesti kaikki pelkäsivät kastuvansa, joten oleskelu sateensuojassa alkoi käydä tukalaksi. Päätimme ostaa kertakäyttöiset sadetakit, sillä eihän meitä ole sokerista tehty, mutta olisi silti sääli jos hiukset kastuisivat ja minun uusi hieno Heisenberg-hupparini olisi heti märkä. Viitat niskaan vedettyämme juoksimme takaisin sateeseen ja lähdimme rannan suuntaan. Siellä oli alkamaisillaan jonkun räppärin keikka, ja yleisömäärästä päätellen kyseessä ei ollut mikään suuri tähti, joten en jaksanut kiinnostua. Suuntasimme lavan viereen sijoitetulle anniskelualueelle ja tilasimme sangriat, joista olimme edellisenä päivnä kuulleet kehuja. 

Täysin valehtelematta voin sanoa, että seuraava hetki oli ehkä suosikkini koko viikonlopussa. Istuimme taivasalla, veden valuessa pitkin hiuksia ja sormenpäitä. Hankkimamme sadetakit eivät olleet kovinkaan vahvatekoisia, yllätys sinänsä. Sangriamme olivat maistuvia, mutta muistuttivat ulkonäöltään oksennusta, jolla nimeltämainitsematon tuttavamme oli paria tuntia aiemmin koristellut nurmikkoa. Lavalla esiintynyt räppäri ei sinänsä ollut huono, mutta hänen musiikkinsa oli kamalampaa kuraa kuin sateen sotkema, tuhansien ihmisten talloma hiekkaranta, jonka viereen lava ja anniskelualueemme oli pystytetty. Istuimme siis litimärkinä ja hieman kylmissämme ja joimme sadevedellä lantrattuja juomiamme samalla kun kuuntelimme korviaraastavaa gangsta-räppiä. Pisteenä iin päälle, meidän pöydässämme istui tympääntyneen näköinen pariskunta kuohuviinilasit edessään, yrittäen viettää laatuaikaa mutta selkeästi siinä epäonnistuen. Tilanne kuulostaa kamalalta, mutta meillä oli oikeastaan todella hauskaa.

Apulanta esiintyi päälavalla viimeisenä, mutta emme jaksaneet jäädä seuraamaan sitä tarkemmin, onhan tuokin bändi nähty jo monia kertoja. Vielä viimeisen kerran siirryimme chill out zonen puolelle ja toivoen, että joku tuttu tai tuntematon tulisi pitämään meille seuraa, jäimme nurmelle istumaan. Kaksi päivää oli mennyt liian nopeasti, emmekä halunneet vielä lähteä pois, vaikka kaikki olikin jo nähty ja koettu. Saimme kun saimmekin juttuseuraa hetkeksi tuntemattomasta festarijuhlijasta, jonka kanssa keskustelimme niitä näitä. Lopulta totesimme, että on aika lähteä nukkumaan, ja keskustan Hesburgerilta yöpalaa haettuamme kävelimme takaisin Terhille. Vielä kotimatkan aikana pelleilimme kaikenlaista, muunmuassa kuvasimme videota, ja vastaantullut festareilla myös ollut herra erehtyi luulemaan, että kuvaamme virallista aftermovieta - hän ryhtyi laulamaan Apulantaa kameran edessä.

sadevedellä laimennettua sangriaa


Vastahan viikonloppu alkoi ja pääsimme hakemaan rannekkeita, ja yhtäkkiä juhlat olivatkin ohitse. Lyhykäisyydestään huolimatta festari oli mahtava, ja vaikka vietimme suurimman osan ajasta samalla alueella pyörien, paljon kaikenlaista ehti tapahtua. Eikä sekään haittaa että näimme vain muutaman esiintyjän, tässä tilanteessa laatu korvaa määrän. Kokonaisuudessaan viikonloppu oli uskomattoman hauskaa aikaa. Rahaakin onnistuimme tuhlaamaan, lähinnä ruokaan ja juomaan, mutta sen lisäksi ostamani kaksi paitaa ja huppari maksoivat yhteensä 80 euroa. Mitään en kadu, rakastan uusia vaatteitani.

Yleensähän leirintäalueella sanotaan olevan isoimmat juhlat, mikä varmasti pitääkin paikkansa useimmissa tapauksissa, mutta tällä kertaa se ei haitannut ollenkaan. Olisi ollut turhaa maksaa ylimääräiset neljäkymmentä euroa siitä hyvästä, että pääsee paikkaan, jossa ei aio edes nukkua. Ystävämme keksitä, että kiipeäisimme aidan yli ja livahtaisimme sisään, mutta päättelimme sen olevan kehno suunnitelma. Ensi vuonna täytyy kuitenkin harkita uudestaan, lähteäkö leirintään vai tyytyäkö pelkkään festarilippuun. Kyllä, aion ehdottomasti palata Ilosaarirockiin myös myöhempinä vuosina.

Maanantaina kotiin ajaessamme kuuntelimme samoja Bastille/Placebo -levyjä uudestaan, kävimme läpi fiiliksiä ja muistelimme viikonlopun keikkoja ja kaikkea mitä oli sattunut. Olen varma että lauantain jälkeen molemmat meistä rakastuivat omaan bändiinsä entistä enemmän, ja uskon että olemme nyt myös enemmän kiinnostuneita toisenkin bändin musiikista. Itse en ole kyennyt kuuntelemaan nyt mitään muuta kuin Placeboa. Enkä vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä, että olin juuri heidän keikallaan.

2/3 tämän kesän festareista juhlittu ja enää Jurassic Rock jäljellä. Siellä ei tänä vuonna esiinny ketään minulle todella tärkeää bändiä, mutta aion mennä katsomaan The Offspringiä, Hardcore Superstaria, sekä muutamia muita. Jurassiciin on mentävä, vaikka yksikään esiintyjistä ei miellyttäisi. Vaikka koko viikonloppu menisi leirintäalueella riehuen, olisi se silti sen arvoista.



perjantainen ravintola-ateria, mascarpone-härkä
Piimälinnan terassilla

1 kommentti:

  1. Heip! En tiedä paljonko blogillasi on lukijoita, mutta jos menee alle 200:n nii pistäppä tuolta Liebster Awardia eteenpäin jos huvittaa :) http://tearsandrainbows.blogspot.fi/2015/08/liebster-award.html

    VastaaPoista