perjantai 12. kesäkuuta 2015

Here come the 'Drones'


...I'll turn you into a super drone...
...unleash a million drones...
...incidentally electronically erased by your drones....
....they’ll take away our homes, they’re just machines and drones...
...my mother, my father, my sister and my brother, my son and my daughter, killed by drones...

Sana esiintyy Musen uusimmalla, samannimisellä studioalbumilla - järjestykseltään seitsemännellä - useaan otteeseen ja tarkoittaa miehittämätöntä, kauko-ohjattavaa lentohärveliä. Tällaisia käsitykseni mukaan on myös USAn armeijan käytössä Lähi-Idässä. Musen keulahahmo, suuri idolini Matthew Bellamy, joka on albumin idean, sävellyksen ja sanoituksen takana, päätti käyttää droneseja (en tiedä miten sanan voisi suomentaa fiksusti) esimerkkinä levyllä kertomassaan tarinassa. Laulut eivät siis kirjaimellisesti kerro niistä. Albumin kaksitoista kappaletta luovat kokonaisuuden, joka kertoo tarinaa, henkilöstä joka yrittää selviytyä robottien hallitsemassa dystopisessa maailmassa, on vähällä menettää ihmisyytensä ja vapautensa, mutta lopulta pelastuu. Tarinanhan voi ottaa myös vertauskuvallisesti, jonka mukaan henkilö käy henkistä taistelua itseään vastaan, missä tapauksessa dronesit olisivat - minun käsitykseni mukaan, tämänhän voi analysoida monella eri tapaa - vertauskuvana inhimillisyyden vastakohdasta, sisäisistä hirviöistä. Dronesin tarinaa täytyy todella kuunnella ja pohtia, jotta sen idean voi käsittää, ja jokaisella on varmasti omanlaisensa mielikuva siitä, mikä tarinan idea on. Matt Bellamy oli itse avannut ideaa haastattelussa näillä sanoilla:    

"The A to Z is from Dead Inside through to Aftermath, that's definitely one story. That's like a person going on this dark journey and then eventually taking control of themselves, defecting and so on, and rediscovering love actually, that's what happens in Aftermath. But then The Globalist and Drones at the end is like an epilogue which kind of tells the same story but with an inverted - y'know where the person, rather than going inward and solving their issues they go outward and blame the rest of the world and become a sort of crazed dictator. It's kind of like two stories told, one with a good ending, one with a bad ending, and at the ending of the album you're like 'oh, it's down to me to decide', y'know."


Ensimmäinen single julkaistiin jo maaliskuussa, ja sen jälkeen uusia kappaleista on ilmestynyt vähän väliä. Yli puolet lauluista oli jo kuultu ennen Dronesin virallista julkaisupäivää, viime maanantaita. Kuten monet muut innokkaat fanit, myös itse laitoin albumin CD/DVD-julkaisun pre-order-tilaukseen heti tilaisuuden sattuessa. Suurta turhautumista aiheutti minulle se, että levy saapui postissa vasta kaksi päivää myöhemmin, ja kuulin loput levystä vasta silloin.

Bändi oli albumin julkaisun lähestyessä lupaillut palaavansa takaisin vanhaan tyyliinsä, klassiseen kitara-basso-ja-rummut-rokkiin, ja onnistui siitä osittain. Monet biiseistä olivat hyvinkin rokkimaisia, juuri sellaisia kuin olin toivonutkin, mutta myös popimpaa, ns "uutta musea" löytyi osasta kappaleita. Albumia odottaessani olin ehtinyt muodostaa päähäni tietynlaisen vision, millainen levy tulisi olemaan. Näin ei pitäisi tehdä, sillä odotukset tapaavat nousta liian korkeiksi, ja pettymykseltä ei voi välttyä kun huomaa olleensa väärässä. En missään nimessä ole pettynyt uuteen levyyn, mutta se ei myöskään ole sitä mitä olin odottanut.

Levyjulkaisujen välisinä vuosina tulee kuunneltua vain samoja vanhoja kappaleita yhä uudestaan, joten nyt tuntuu hieman omituiselle, kun jotakin uutta, mikä ei vielä ole juurtunut syvälle aivoihin, on saatavilla. Uuteen musiikkiin tottuminen ja tutustuminen vie siis hetken aikaa. Mielipiteeni ja ajatukseni levyn suhteen vaihteli reilustikin, sillä mielestäni osa lauluista on vähän heikompia, osasta en ole osannut vieläkään päättää kunnolla. Jotkut kappaleista ovat taas aivan täydellisiä, parempia kuin mitä olisin osannut uneksia. Pian arvostelemieni biisien joukosta löytyy myös uusi suosikkikappaleeni, mielestäni paras Musen tuotos sitten Black Holes & Revelations -albumin, joka julkaistiin yhdeksän vuotta sitten. Drones ei ole helpointa mahdollista kuunneltavaa, ja siitä nauttiakseen täytyy todella keskittyä, kiinnittää huomiota kokonaisuuteen ja tarinaan. Vaikka albumi on hyvä ajatella kokonaisuutena, niin seuraavaksi kerron jotakin jokaisesta kappaleesta erikseen, ja kerron mitä mieltä olin niistä musiikilliselta kantilta katsoen.


Dead Inside ilmestyi syntymäpäivänäni 23. maaliskuuta. Ihastuin siihen ensikuulemalta, ja se onkin yksi uusista suosikkikappaleistani. Tyyliltään se on bändin uudemman tuotannon kaltainen, esimerkiksi sen rumpukomppi tuo mieleen vuoden 2009 biisin Undisclosed Desires. Muiden fanien mielipiteitä seurattuani löysin paljon kritiikkiä ja haukkuja tätä kappaletta kohtaan. Ymmärrän sen, että jotkut ovat ottaneet bändin 'back to basics' -lupaukset hyvinkin kirjaimellisesti, minkä takia Dead Inside ei tyyliltään vastaa odotuksia, mutta en voi uskoa että joku vihaisi tätä kappaletta. Laulun sanat ovat kiinnostavia, Mattin ääni aaltoilee korkean ja matalamman väliltä, ja taustamusiikki on täynnä pieniä yksityiskohtia, joita rakastan suunnattomasti. Kappale etenee hyvin pitkälti samalla tapaa ja on hieman tasapaksu, mutta loppua kohden muuttuu voimakkaammaksi. Etenkin biisin lopetus on todella hyvä

My lips feel warm to the touch / My words seem so alive
My skin is warm to caress / I'll control and hypnotise
You've taught me to lie / Without a trace 
And to kill with no remorse
On the outside / I'm the greatest guy 
Now I'm dead inside





Drill Sergeant & Psycho julkaistiin aivan ensimmäisenä singlenä, jolloin alkuintro ja itse kappale olivat samassa paketissa, esiintyen nimellä Psycho. Albumilla ne ovat kaksi erillistä kappaletta, mikä mielestäni on hieman turhaa. Drill Sergeant olisi aivan hyvin voinut jäädä osaksi kappaletta, etenkin kun samaa kersantin huutoa kuuluu myös Psychon kitarariffien seassa. Kun ensi kertaa kuulin kappaleen, hämmennyin sanoituksista, jotka viittasivat melko selkeästi USAn armeijaan. Kertosäkeistön "your ass belongs to me now" aiheutti hilpeyttä monien joukossa, ja fanit, minä mukaan lukien, julistivat Mattin omistavan niin perseemme, sydämemme, kuin kaikki muutkin ruumiinosat. Tämä kappale oli ensimmäinen maistiaisemme uuteen albumiin, mitä ennen emme tienneet minkä tyyppistä musiikkia olisi luvassa, joten hetkellinen hämmennys on aivan ymmärrettävää. Totuin kuitenkin nopeasti kappaleeseen, ja opin pitämään siitä. Psycho on yksi levyn raskaimmista kappaleista, ja sen upea kitarariffi osoittaa, miksi Muse on ansainnut tittelinsä nykymaailman arvostetuimmissa rokkibändeissä. Kappaleen julkaisun jälkeen sieltä täältä alkoi sadella kommentteja, joiden mukaan Psychon riffi olisi kopioitu joidenkin toisten bändien kappaleista. Toden totta jollakin pienemmällä bändillä on vuosia sitten julkaistu kappale, jonka riffi kuulostaa yllättävän samalle kuin tämä, mutta mielenkiintoista tästä tekee se, että Muse on soittanut Psycho-riffiä keikoillaan biisien välissä jo vuosien ajan. Varhaisin videomateriaali on vuodelta 1999. Kuka siis kopioi ja ketä? Kokonaisuudessaan Psycho on tarttuva ja voimakas kappale, jota olen ehtinyt kuunnella kevään aikana niin paljon, että tuntuu kuin se olisi jo vuosia vanha ja tuttu kappale. Tuskin maltan odottaa että kuulen sen ensi kertaa livenä. Sekoanko silloin kuin mikäkin dramaattinen fanityttö? Aye sir!

Mercy ei ole huono, mutta pidin siitä vähiten. Kappale on vähän popihtava, ja muistuttaa etäisesti Starlightia, yhtä bändin tunnetuimmista biiseistä. Mercyn sanoitukset eivät ole erityisen iloisia, mutta sävelmä sen sijaan pirteä, mikä antaa kappaleesta ristiriitaisen fiiliksen. Sävelmä on mielestäni tylsähkö, ja itseään toistava kertosäkeistö ärsyttää minua ihmeellisen paljon. En millään tunnu löytävän kappaleesta sitä jujua, joka saisi minut pitämään siitä. Voihan tietty olla, että livenä se kuulostaa paremmalle. Näin on käynyt muutaman kappaleen kanssa, esimerkiksi Resistancen ja Guiding Lightin. En tykkää kritisoida rakasta suosikkibändiäni, mutta Muse pystyy paljon parempaan kuin tämä.


Reapers on myös yksi uusista suosikeistani, hyvin rokkimainen. Soittimet toimivat tässä upeasti yhteen, kokonaisuuden ollen hyvin raskas ja nopeatempoinen. Kappale on melko pitkä, muttei missään välissä käy tylsäksi, sillä sävelmä vaihtuu ja muuttuu loppua kohden hyvinkin erilaiseksi. Soittimien yhteistyö antaa muistutusta siitä, miten lahjakkaita muusikoita bändin kolme jäsentä ovatkaan. Biisin lopussa oleva "here come the drones" -osio, hälytyssireenien ja raskaan kitaran kaikuessa taustalla, on lempikohtani ja tekee jo muuten hyvästä kappaleesta erinomaisen. Pidän siitä, kun Matt laulaa korkealta, ja se sopii myös tähän kappaleeseen, mutta ehkä lopputulos olisi ollut onnistuneempi, jos laulu kuuluisi hiukan selkeämmin taustametelin alta - koska tätä kappaletta voi kutsua meteliksi, kohteliaisuutena tottakai. Ystäväni sanoi kappaleen kuultuaan, että se sopisi seuraavaan Guitar Heroon, mikä pitää ehdottomasti paikkansa. Jos osaisin soittaa sähkökitaraa, opettelisin tämän kappaleen samantien.

The Handler on sanoinkuvaamattoman hieno, paras mitä Muse on tehnyt sitten 2006 vuoden albumin BH&Rn julkaisun. Tämä kappale on kaikkea sitä mitä toivoin ja odotin bändin vielä tekevän. Kitarariffi on voimakas ja sielua vavisuttava. Biisin kokonaistunnelma on hyvin synkkä ja jopa mystinen. Täydellinen musekappale koostuu niin hyvästä biitistä, kauniista sanoituksista, rajusta kitarariffistä sekä Mattin upeasta falsetosta. Nämä kaikki esiintyvät The Handlerissa. Kitarasoolo muistuttaa huomattavan paljon In Your Worldia, mikä ei kuitenkaan haittaa minua yhtään, vaan päinvastoin tuo mukavan tutun vivahteen kappaleeseen. Parhaimmillaan Mattin omalaatuinen ääni yltää niin korkealle, että monet erehtyvät luulemaan sitä vain yhdeksi soittimista. Yksi suurimmistä syistä, miksi ihailen ja rakastan tätä bändiä ja erityisesti sen laulajaa, on hänen maaginen äänensä, joka saa laulun kuin laulun kuulostamaan uskomattomalta. Tässä kappaleessa Matt leikkii äänenkäytöllään, esimerkiksi muutaman yksittäisen sanan kohdalla, ja toisen ja kolmannen kertosäkeistön jälkeen päästää suustaan mielenkiintoista ja nätin kuuloista aaltoilevaa ääntä. Tällaisia, ylimääräisiä ja sinänsä turhia mutta mielikuvituksellisia yksityiskohtia on ihanaa bongata musiikin seasta




JFK & Defector alkaa presidentti John F Kennedyn puheella, kitaran soidessa taustalla taustalla - hieno ja mielenkiintoinen intro kappaleelle, josta huokuu iloisuus, positiivinen asenne ja voitontahto. Ensimmäisillä kerroilla, kun tätä kappaletta soitin, en tiennyt mitä siitä ajatella, mutta nyt olen oppinut pitämään siitä. Ensivaikutelma Defectorista oli hieman "hassu", hauskalla tavalla omituinen. Kappale on täynnä riemua ja kannustavaa asennetta, ja jää helposti soimaan päähän. Kertosäkeistö, etenkin korkeat kohdat, ovat kappaleen parasta antia. Pieni yksityiskohta, jonka sanoja tarkasti kuunnellessa voi huomata, on Matthew'n R-vika. Sanoissa, joissa toinen kirjain on 'r' - problem, brainwash, broken, wrong - ääntämisvirheen kuulee hyvinkin selkeästi. Ihme kyllä, eniten käytetty sana "free" luonnistuu Mattilta erinomaisesti. Ääntämisvirheen kaltainen epätäydellisyys tekee laulusta vain kiinnostavan, ei suinkaan heikomman. Pidän laulusta todella paljon.



Revolt on toinen albumin heikoimmista kappaleista. Kuten Mercyn suhteen kävi, en myöskään tässä erityisemmin pitänyt kertosäkeistöstä. Kappale tuo mieleen jonkin 90-luvun loppupuolella tehdyn hittikomedian, jonka lopputekstien aikana Revolt soisi, ja nousisi hetkelliseksi hittolistojen kärkeen vain elokuvan takia. Mielikuva saa biisin kuulostamaan huonommalle mitä se todellisuudessa on. Muse ei yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan huonoa kappaletta, mutta Revolt on mielestäni liian tylsä, eikä kuulosta Musen tapaiselta. Onhan se nyt Musen tapaista, sillä bändi itse kirjoitti ja julkaisi sen. Mutta en silti pakota itseäni rakastamaan sitä. Tietty voi olla, että kuultuani sen livenä, tykästyn enemmän.

Aftermath on albumin rauhallisin kappale, erittäin kaunis ja koskettava. Hento kitara, Mattin pehmeä ääni ja yksinkertainen sävelmä tekevät täydellisen balladin. Kappale on melko yksitoikkoinen ja unettava, mutta tämäntyyppisille lauluille se on ominaista, ja sopii siten hyvin. Kyseessä on rakkauslaulu, joten kappaleen sanoma on onnellisempi kuin muilla Dronesin lauluilla. Albumilla esitettävistä kahdesta tarinasta ensimmäinen päättyy tähän kappaleeseen.





The Globalist on eniten odottamani, ja viimeisenä kuulemani kappale, joka on Mattin mukaan jatkoa 14 vuotta vanhalle Citizen Erasedille. Kappaleeseen on sekoitettu monia eri tyylejä, ja se tuo mieleen osittain Knights of Cydonian, osittain United States of Eurasian, sekä hieman monet Musen raskaimmista kappaleista. The Globalist on bändin pisin kappale, jopa 10 minuuttia pitkä, ja jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osioon. Ensimmäiset neljä ja puoli minuuttia on yksi kauneimpia sävelmiä, joita Muse on koskaan tehnyt, jota kuunnellessa voi melkein unohtaa kaiken muun ympäriltään ja toivoa, ettei kappale koskaan loppuisi. Se alkaa western-fiiliksellä, Mattin vihellyksellä ja rauhallisella alkusoitolla. Taustalla voi kuulla etäisiä paukahduksia, jotka on äänitetty pahvilaatikon, tuolin ja pianon kannen pudottelulla - Muse käyttää mitä erikoisempia välineitä musiikkinsa tekoon, yksi syy lisää pitää heistä ja heidän luovuudestaan. Kappaleen ensimmäinen osa on kaihoisa ja uskomattoman kaunis, laulun sävelmä muistuttaa etäisesti Adam Lambertin Soaked-laulua - joka on Matt Bellamyn kirjoittama ja säveltämä.

Kappaleen toinen osio on raju kitarasoolo, joka hienoudestaan huolimatta tuntuu hyvin irralliselle ensimmäinen osan jälkeen. Riffi on upea ja bändille tyypillinen, mutta onnistuu tuhoamaan hetkeä aiemmin vallanneen tunnelman täydellisesti. Mielestäni olisi ollut hieman sopivampaa, jos tämä osio olisi ollut täysin erillinen kappaleensa levyllä, kuten Absolution-levyllä esiintynyt Hysteriaa edeltävä Interlude oli. Yhtä nopeasti kuin alkoikin, kitarasoolo myös loppuu ja kolmas, Exogenesis-symphonyn ja USoEn yhdistelmää muistuttava piano-osio alkaa. Jostain syystä tämä osa toi mieleeni jonkinlaisen musikaaliballadin. Kevyehkö ja herkkä piano liitettynä syvällisiin ja merkittäviin sanoihin on mielestäni hieman koominen. Kappaleen loppuhuipennus on kuitenkin myös hieno ja mahtipontinen.

The Globalist on hyvin sekava, erilaisten sävelten ja tunnelmien vuoristorata, mikä tekee kappaleesta erittäin taiteellisen, taiteellisimman mitä bändi on tähän mennessä onnistunut tekemään. Laulun sanat kertovat kokonaisen tarinan, ja musiikki herättää kuuntelijassa oikeanlaisen fiiliksen. Erikoisuutensa vuoksi se on melko hankalaa kuunnella ja tarvitsee oikeanlisen mielentilan, jotta siitä voi nauttia. Mistä itse käsitin kappaleen vaihtuvuuden johtuvan, on sen aiheuttama kaoottisuus, joka on tarkoituksella luotu tuomaan tarinaa paremmin esille. The Globalist hämää ja sekoittaa tunnelman tarkoituksella, saaden kuuntelijan eläytymään tarinaan paremmin. Siltä kantilta katsottuna kappale on todellinen mestariteos, paljon enemmän kuin pelkkä laulu.

Drones on jotakin mitä en olisi bändiltä koskaan odottanut, ja olen jo oppinut sen, että heiltä voi odottaa mitä tahansa. Levyn viimeinen kappale on gregoriaanista a cappellaa, lähinnä Mattin ääni kerrostettuna päällekkäin. Tämäntapaista ei uskoisi kuulevansa rock-bändin levyltä, mutta kappale on täydellinen lopetus 53 minuuttia pitkälle musiikilliselle vuoristoradalle. Arvostan tätä bändiä suuresti juuri sen takia, kuinka he osaavat vuosienkin jälkeen yllättää, keksivät aina jotakin uudenlaista ja kiehtovaa, valloittavat jatkuvasti uusia genrejä ja muokkaavat nykyajan rock-musiikkia uuteen suuntaan. Se tekee heistä ja heidän musiikistaan ainutlaatuista.


Can you feel anything?
Are you dead inside?
Now you can kill from the safety of your home with drones
Amen


Albumin kappaleiden tyylit ovat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä muistuta toinen toisiaan, vaikka osa saattavat muistuttaa etäisesti bändin vanhempia sävellyksiä. Drones on siinä mielessä erikoinen levy, että se on tarkoitettu kerralla ja oikeassa järjestyksessä kuunneltavaksi, jotta sen idean voisi ymmärtää täysin, ja nähdä kappaleet yhtenä kokonaisuutena. Albumin hienoutta tajuaa ja arvostaa vasta kun sen on kuunnellut kokonaan lävitse ja ymmärtää tarinan. Tämän vuoksi osa kappaleista yksittäin kuunneltuna ei välttämättä vaikuta niin hienoille.

Tässä on ehdottomasti Musen julkaisemista levyistä taiteellisin ja syvällisin, joka on tehty kokonaiseksi, ei kokoelmaksi. He eivät tyytyneet vain laulujen kirjoittamiseen ja niiden julkaisuun, eivätkä perustaneet sitä oman elämänsä ympärille, vaan saivat inspiraation jostain muualta, kehittivät kiinnostavan tarinan, ja rakensivat sen ympärille musiikkia. Matt oli jossakin haastattelussa sanonut Dronesin olevan heidän paras levynsä, ja nyt on helppo ymmärtää mitä hän sillä tarkoitti. Kyse ei ollut välttämättä musiikista, vaan sanomasta.

Provinssiin, jossa Muse esiintyy ensimmäisenä päivänä, on enää alle kaksi viikkoa, ja jännitys alkaa pikkuhiljaa kummitella alitajunnassa. Täysin valehtelematta olen vähällä saada hermoromahduksen, jos hetkeksikään erehdyn miettimään tulevaa keikkaa. Monet ystävistäni ovat nyt kokemassa ensimmäisen Muse-keikkansa, ja minä puolestani pääsen näkemään bändin ensimmäistä kertaa festareilla, jossa fiilis on varmasti hyvinkin erilainen, ja puitteet pienemmät. En anna sen haitata, keikasta tulee joka tapauksessa upea, ja toivon kuulevani mahdollisimman monia harvinaisuuksia, joita bändi on tänä keväänä soitellut keikoillaan. Ainoa asia, jota en odota suurella innolla, on keikan jälkeinen ahdistus ja ikävä. Siltäkään ei kuitenkaan voi välttyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti