sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Euroviisuilua 2015

Suomen euroviisuedustaja 2015, Pertti Kurikan Nimipäivät, on ehtinyt herättää paljon huomiota ja jakautuvia mielipiteitä niin Suomessa kuin ympäri Eurooppaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä PKNän valinta edustajaksemme oli suuri virhe ja täysin typerää. Ei, en ole rasisti tai vihaa kehitysvammaisia, en vain yksinkertaisesti pitänyt edustuskappaleesta, en edes luettelisi sitä kunnolliseksi musiikiksi. Eurovision Song Contest on laulukilpailu, jonka ideana pitäisi olla voittoon pyrkiminen, lähettämällä mahdollisimman hyvä edustaja, jolla on mahdollisuus pärjätä kisassa. Suomi on aiemminkin valinnut tehtävään kehnoja esityksiä, mutta tämä kerta ylittää kaikki aiemmat idioottimaisuudellaan. Voisi jopa luulla, ettemme ota kisaa tosissamme ja lähetimme edustajamme vitsillä.

Ymmärrän hyvin sen, että Euroviisuissa on tilaisuus tuoda esille yhteiskunnallisia asioita, ja kiinnittää huomio tärkeisiin aiheisiin. Siksi löydän myös jotain hyvää tästä tilanteesta. Suomen edustus kisoissa tänä vuonna oli musiikillisesti täysi katastrofi, mutta toi hienosti esille "erilaisuus kunniaan" -viestiä, ja näytti, että kaikilla on oikeus ja mahdollisuus toteuttaa itseään. Olen tämän ajatustavan puolella, mutta ei tämän tason kilpailuun, ja mediapyöritykseen, tulisi lähettää ketä tahansa. Monet viisufaneista tuntuivat kannattavan Pertti Kurikan Nimipäiviä ihan tosissaan, uskovan bändin pärjäämiseen, ja luulevan Suomella olevan mahdollisuuksia finaalipaikkaan tai jopa voittoon. Mutta ei pidä yllättyä, jos muut maat, tai etenkään pisteitä jakaneet viisuraadit eivät ymmärtäneet suvaitsevuuden ilosanomaa, tai jakaneet pisteitä sen vuoksi. Ympäri nettiä ihmiset pöyristelivät ja raivosivat tiistaina, kun ensimmäinen semifinaali oli ohi ja Suomi ei päässytkään jatkoon. En tiedä, miten tämä uutinen pystyi yllättämään ketään. Haluaisin mielläni kuulla edes yhden loogisen argumentin, millä tapaa edustajamme oli musiikillisesti lahjakas ja olisi ansainnut paikan finaalissa. Loppupeleissä musiikillinen taito on ainoa, mikä merkitsee tässä kisassa.

Kappale 'Aina mun pitää'' - lyhyin ja luultavasti huonoin koko Eurovision-historiassa - ei itsessään ärsytä minua, vaan olen hämmentynyt ja kummastunut ihmisiin, jotka vakavissaan uskoivat Suomen menestykseen tuon laulun avulla. Kappale on luultavasti soinut jo jokaisella mahdollisella radiokanavalla ja syöpynyt monien aivoihin, joten en koe tarpeelliseksi lisätä linkkiä tähän julkaisuun. Mikäli joku haluaa sen kuulla, laulu on helppo löytää Youtubesta. Se ei pelkästään ole puuduttavan monotoninen ja aivan liian yksinkertainen ollakseen kiinnostava, mutta se myös pitää sisällään naurettavat ja merkityksemättömät sanoitukset, jotka on yritetty kirjoittaa stereotypiseen punk-genreen sopiviksi, saaden lopputuloksen kuulostamaan ala-asteikäisen tekemältä.. Toden totta, kappaleen tekijät eivät ole, sanotaanko näin, yhtä kehittyneitä kuin muut, mutta se ei oikeuta heille hellempää kohtelua tai säälipisteitä. Etenkään kun he ovat tietoisesti lähteneet kisaamaan kovemman tason keskelle. En haluaisi kuulostaa liian negatiiviselle, mutta en millään pysty uskomaan, että kukaan täysijärkinen pitäisi tätä laulua hyvänä ja musiikillisesti taidokkaana. Siksi en käsitä, millä perusteella PKNän kannattajat tosissaan uskoivat Suomen menestykseen viisuissa.

Olisimmeko pärjänneet finaaliin asti pelkillä säälipisteillä? Tai että kaikki saamamme äänet olisivat tulleet suvaitsevaisuuden, ja erilaisuuden ylistyksen nimissä? Ne harvat pisteet, joita ehkä joissakin maissa saimme, ovat täytyneet tulla tästä syystä. Sosiaalisessa mediassa ja verkkolehdissä on ollut paljon keskustelua aiheesta ja bändin puolella olevat ovat kovaan ääneen toitottaneet kantaansa, ja siten pönkittäneet omaa suvaitsevaista egoaan. Olen sitä mieltä, että Euroviisuissa kuuluisi keskittyä musiikkiin, ja antaa muiden seikkojen, kuten vaikkapa esiintyjän sukupuolen, seksuaalisuuden, ja myös psyykkisen terveyden, jäädä huomioimatta. Tällä ajatusmallilla Pertti Kurikan Nimipäivät ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä syystäkään saanut pisteitä. Jos kehitysvammaisten muusikoiden esittämä kappale on huono, se ei saa ääniä ja ei pääse jatkoon. Selventääkseni asiaa lisään tähän, että kun sanon kappaleen olevan huono ja epäkelpo kansainväliseen kisaan, olen realistinen, en rasistinen. Emme voi olettaa että musiikkikisassa pisteitä jaettaisiin minkään muun kuin musiikin takia. Ja silti niin moni oli iloinen bändin valinnasta edustajaksi, ja yliarvioi Suomen voittomahdollisuudet.






On minulla sanottavaa myös itse kisasta. Tiistain ja torstain semifinaaleista jatkoon pääsivät kaikki suosikkini, ja finaalissa kisasi 27 maata, mukaanlukien tänä vuonna osallistunut Australia, jossa viisuja on seurattu innolla jo aiempinakin vuosina. Ensikertalainen pärjäsi kisassa yllättävän hyvin, ja sijoittui viidenneksi. Voittajaksi valittiin Ruotsi, melko mukaansatempaavalla tanssibiisillään 'Heroes', laulun esittäjänä nuori mies Måns Zelmerlöw. Kappale oli juuri sellainen, jollaista naapurimaaltamme voikin odottaa, jollaisia olemme nähneet monena vuonna aiemmin. Pidin siitä kuitenkin paljon, ja mielestäni voitto oli erittäin ansaittu. Lavashow oli kaikessa yksinkertaisuudessaan melko vaikuttava.

Ruotsin lisäksi suosikkeihini kuuluivat kolmanneksi sijoittunut Italia, neljänneksi tullut Belgia, sekä Viro ja Israel. Italian edustajana toimi miestrio Il Volo, joka esitti kauniin ja mahtipontisen rakkauslaulun 'Grande Amore'. Italia on lähes joka vuosi ollut suosikkejani, sillä heillä on tapana lähettää jazz- tai ooppera-tyyppisiä kappaleita, ja esittää ne omalla kielellään, joka on mielestäni yksi maailman kauneimpia. Italiaksi laulettu kappale voi vain harvoin olla kehno.



Belgiaa edusti 19 vuotias Loïc Nottet, jonka nuori ikä ja uskomaton laulu- ja lauluntekotaito (poika oli itse säveltänyt edustuskappaleensa) saivat minut kyseenalaistamaan oman lahjakkuuteni ja luovuuteni. 'Rhythm Inside' oli hyvin erikoinen ja mieleenpainuva, ja lavaesitys koreografioineen todella hieno ja mielenkiintoinen. Pidin kappaleen ja sen esittäjän erikoisesta tyylistä erittäin paljon. Olisin jopa suonut voiton mieluummin Belgialle kuin Ruotsille.

Viron edustajat Stig Rästa & Elena Born, kappaleellaan 'Goodbye to Yesterday', olivat ykkössuosikkini, mutta päätyivät vasta seitsemännelle sijalle. Heidän esityksensä oli niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin erittäin kaunis ja koskettava, kahden esiintyjän välinen lavakarisma pelkän katsekontaktin kautta oli uskomattoman, ja tunnelma käsinkosketeltavan tiivis. Naislaulaja Elena vuodatti kyyneleen esityksen lopussa, joka käsitykseni mukaan kuului suunnitelmaan.

Israelin tämänvuotinen kappale 'Golden Boy' oli ehkä kaikista illan esityksistä euroviisumaisin. Sana tarkoittaa sitä musiikkityyliä, jota kisassa on esiintynyt aikojen alusta asti; menevää, pirteää ja hupsua rallatusta mielenkiintoisten tanssiliikkeiden säestämänä. Jos laulun sattuisi kuulemaan radiosta ensimmäistä kertaa, tietämättä sen alkuperää, voisi sen olemuksesta silti tunnistaa viisukappaleeksi. Kappaleen esittänyttä Nadav Quedjia ei lauluäänensä perusteella uskoisi vain kuusitoistavuotiaaksi. Tämä hauska ja itämaisen vivahteen omaava laulu nosti hymyn huulille, ja luulen ajavani ystäväni hulluiksi tulevana kesänä, soittamalla sitä jokaisen tilaisuuden koittaessa.







Nina Dublatti - Warrior (Georgia)
Muita mieleeni painuneita esityksiä oli muunmuassa Georgialla, jonka kappale oli myös hyvin euroviisumainen ja siten kiinnostava (sekä kappaleen esittänyt nainen upea, joidenkin mielestä pelottava, ja täynnä voimakasta karismaa). Myös Norjan esitys, todella nätti ja hieman surullinen balladi, ansaitsisi minun ääneni jos vaivautuisin äänestämään laisinkaan. Romanialla oli kaunis, osittain romaniaksi osittain englanniksi esitetty kappale, joka ei saanut pisteitä yhtään niin paljon kuin olisi ansainnut. Maan edustajana toiminut kalju mies toi etäisesti mieleeni Herra Ylpön. Vain ulkonäöltään, ei musiikilisesti.

Tämänvuotinen isäntämaa Itävalta jakoi Saksan kanssa olemattoman nollan pisteen saldon, vaikka kummankaan maan esitykset eivät edes olleet huonoja. Italiaa lukuunottamatta kaikki kisan rahoittajamaat (Iso-Britannia, Saksa, Ranska, Espanja) eivät tälläkään kertaa pärjänneet kehuttavasti. Britannian gatsby-tyylinen jazz-jumputus olisi ollut jopa hyvä, ellei lavashow olisi ollut niin myötähäpeää herättävän tylsä ja mielikuvitukseton. Välillä pohdin, näkeävtkö britit ollenkaan vaivaa edustajia valitessaan, vai tyytyvätkö he heille automaattisesti suotavaan finaalipaikkaan.

Venäjän esityksestä, joka sijoittui toiseksi ja oli välillä jopa viedä voiton, en eritysemmin pitänyt. Laulu oli kaunis ja sen esittänyt nainen hyvinkin lahjakas, mutta en löytänyt kappaleesta mitään erikoista tai hienoa. Jopa sen maailmanrauhaa toivova sanoma oli monia kertoja nähty ja kulutettu loppuun. Monet muut eurooppalaiset (ja australialaiset) sen sijaan lämpenivät, sillä Venäjä sai pisteidenjaossa moneen otteeseen korkeimman pistemäärän.

Tuloksia julkistettaessa tiukin kisa käytiikin Ruotsin ja Venäjän välillä, jotka pomppivat ykkös- ja kakkossijojen väliä, Italian seuratessa heti perässä. Loppua kohden Ruotsi alkoi ottaa välimatkaa muihin, ja voittaja oli selvillä jo ennenkuin viimeiset maat olivat antaneet äänensä. Ruotsin edustaja Måns vaikutti nöyrältä ja aidosti yllättyneeltä voitostaan.


Mitä luultavammin ensi vuoden Euroviisut järjestetään siis jossakin päin Ruotsia. Vaikka viisufanitukseni laantuukin vuosi vuodelta, olen edelleen hyvin innokas kokemaan tapahtuman paikan päältä. Nyt kun matka ei ole liian pitkä tai kallis, suunnitelma voisi jopa käydä toteen. Jos vain saisin myös ystäväni innostumaan, niin asia olisi sillä selvä ja voisin alkaa varata hotelleja ja lippuja finaaliin. Fiilistely paikan päällä viisuviikkona olisi varmasti uskomaton kokemus. Toiset lähtevät MM-kisoihin ja Olympialaisiin, Rosa tahtoo Euroviisuihin.

Missä sitten olenkaan seuraavien viisujen koittaessa, minä aion olla niitä seuraamassa, ja siihenkin on enää alle vuosi aikaa! Toivokaamme, että ensi kerralla Suomi valitsee edustajakseen jotakin musiikkikilpailuun paremmin sopivaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti