torstai 16. huhtikuuta 2015

Musennus eli ajatuksia lempibändistäni ja fanittamisesta






Monet minut vähänkin tuntevat ovat varmasti huomanneet, miten paljon pidän brittiläisestä rockyhtyeestä Muse. Tuon asiaa esille jatkuvasti, ehkä liiankin paljon, ja jopa blogini nimi Panic Station on nimetty bändin mukaan. Monet ihmiset fanittavat eri asioita, mutta joillekin tietyt bändit ja artistit voivat merkitä uskomattoman paljon. Juuri kuten tässä tapauksessa. Ajattelinkin siis kirjoittaa tekstin siitä, miten tutustuin lempibändiini, ja mitä se minulle merkitsee. Niin kutsuttu hardcore-fanitus on erikoinen ja kiinnostava käsite, joka ei ole ihan kaikille tuttu tunne.

Ensimmäinen muistoni Musesta on vuodelta 2006, kun minä ja ystäväni vietimme paljon aikaa television ääressä katsoen MTV:tä. Siihen aikaan kanavalla pyöri päivittäin yksi bändin tunnetuimmista hiteistä, Supermassive Black Hole. Muistan ihastuneeni ensikuulemalla, ja aina kotona ollessani pidin kanavaa auki odottaen kyseisen kappaleen ja koukuttavan, mielestäni erittäin hienon musiikkivideon, ilmestymistä ruutuun. Samana vuonna kummitätini poltti minulle CD-levyllisen musiikkia, mutta muiden biisien kuuntelu jäi vähälle SMBHn tieltä. Tuohon aikaan nettiä ei tullut käytettyä kuten nykyään, joten en pystynyt etsimään lisää musiikkia mistään, ja ajan kanssa bändi, ja kappale, unohtui mielestäni.




Kunnes vuonna 2009 julkaistiin paljon mielipiteitä herättänyt teinielokuva Twilight - Houkutus. Jonka mahtavalla soundtrackilla esiintyi mikäpä muukaan kuin Supermassive Black Hole. Tämä, ja radiossa tauotta soiva uusi single Uprising palauttivat bändin ajatuksiini. Samoihin aikoihin löysin aivan sattumalta Youtubesta, erään televisiosarjan fanivideon yhteydessä, kolmannen Muse-biisin, Time Is Running Out. Viimein koin niin sanotun heräämisen, ja aloin etsiä lisää bändin musiikkia. Kappale kappaleen perään olin enemmän ihastunut, ja pian aloin perehtyä yhtyeeseen tarkasti. Ryhdyin myös pikkuhiljaa hankkimaan levyjä ja muita fanituotteita. Nyt, usean vuoden fanituksen jälkeen, omistan 12 CD-levyä, joista 3 on singlejä ja toiset 3 keikkataltiointeja, yhden LP-levyn, 4 live-DVDtä, 2 kirjaa, 3 julistetta, 4 vaatekappaletta, kaulakorun, kahvimukin, pinssejä, kaksi iPhonen kuorta, plektrakokoelman sekä "musoja", euroja muistuttavia seteleitä, joita bändi käytti rekvisiittana vuoden 2013 kiertueella. Keikoilla olen ollut kolmesti ja neljäs kerta tulee parin kuukauden päästä Provinssissa.




Siitä asti kun olen Musea kuunnellut, jokainen kuulemani kappale on iskenyt lujaa ja varastanut palan sydäntäni. Jopa "kehnoimmat" biisit ovat hyviä, silti parempaa tasoa kuin joidenkin muiden bändien tuotokset. Mutta miksi pidän juuri tästä bändistä ja näin paljon? Olen pohtinut asiaa hyvin useasti, eikä tarkkaa selitystä taida olla olemassa. Miten koen asian, mikä heidän musiikissaan vetoaa minuun niin suuresti, on kappaleiden aiheet ja sanomat, jotka ovat kiinnostavia ja erilaisia, paljon erikoisempia kuin mitä yleensä kuulee. Bändillä on tapana ottaa kantaa yhteiskunnallisiin, poliittisiin asioihin, ja tuoda esille salaliittoteorioita, sekä puhua avaruudesta ja ufoista.

Kaikki kolme jäsentä, laulaja/kitaristi/pianisti Matt, rumpali Dom sekä basisti Chris, ovat uskomattoman lahjakkaita, ja tekevät itse omat kappaleensa säveliä ja sanoituksia myöten. Suurin osa lauluista, ainakin suosikkini, ovat täysin omanlaisiaan ja hyvin monimutkaisia taideteoksia, täynnä ihmeellisiä yksityiskohtia ja useita kerroksia, jotka yhdessä muodostavat uskomattoman kuuloisen kokonaisuuden. Parasta bändin musiikissa on kuitenkin laulajan ääni, joka on yksi erikoisempia ja kauneimpia koskaan kuulemiani. Olen kuullut kaikenlaista kritiikkiä ja negatiivista kommenttia Musesta, mutta koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan, etteikö Matthew Bellamy omaisi upeaa ja omalaatuista lauluääntä.

Jokin aika sitten minä ja ystäväni keskustelimme bändistä ja mietimme, miksi joku rakastaa sitä valtavasti ja toinen ei halua kuunnella heidän musiikkiaan ollenkaan. Eräs paikallaolleista esitti asian osuvasti sanomalla "Musen musiikki on hyvin taiteellista, se ei sovi kaikille". Tämä lause puki sanoiksi sen ajatuksen, jota en ollut aiemmin saanut tuotua esille. Musen musiikki toden totta on hyvin taiteellista, minkä vuoksi jotkut eivät varmastikaan voi sietää sitä. Kaikillahan on omat mieltymyksensä, niin musiikin, kuin kaiken muunkin suhteen.





HC-fanituksen myötä bändiä ja sen jäseniä on tullut seurattua tarkastikin netin välityksellä, ja sitä mukaa heistä on tullut minulle todella läheisiä. Ei siis pelkästään heidän musiikkinsa, vaan he itse, ovat voimakkaan ja raivoisan (mutta turvallisissa rajoissa pysyttelevän) ihastumiseni kohde. Monet fanit tuntevat samoin idoleitaan kohtaan, ja olen varma että muutkin muserit yhtyvät mielipiteeseeni bändin jäsenistä: he ovat älykkäitä ja uskomattoman lahjakkaita neroja, mutta myös seksikkäitä/suloisia, lapsellisia, ihania idiootteja. Idioottimaisuus nimittäin lähes kuuluu bändin imagoon - miehet käyttäytyvät usein kuin ylikasvaneet kakarat, ja viihdyttävät fanejaan typerillä jutuillaan.  Heidän vapautunut elämänasenteensa on välillä jopa inspiroivaa. Muutama esimerkki lukemattomista tapauksista, joissa tämä hälläväliä-asenne tulee esille, ovat NME-palkintogaalassa edustaminen umpitunnelissa, tv-lähetyksessä soittimien ja roolien vaihtaminen näyttääkseen, että heidät oli pakotettu käyttämään playbackia, sekä kappaleen sanojen muuttaminen kirosanoiksi radiolähetyksessä, vain koska juontaja  oli töykeään sävyyn kieltänyt heiltä kiroilemisen. Välillä he tekevät typeriä asioita vain omaksi ilokseen. Bändin jäsenet ovat keskenään hyviä ystäviä, ja monet faneista kokevat samanlaista läheisyyttä ja rakkautta heitä kohtaan. Veikkaanpa että monen muserin haaveena olisi voida kuulua ns. sisäpiiriin, ja viettää normaalia ystävien arkea näiden herrojen kanssa - itse ainakin haaveilen näin.






Pelkkää iloa ja onnea tämä palvominen ei kuitenkaan ole tuonut. Termi "musennus", mistä onkaan saanut alkunsa sitä en tiedä, on fanien ahkerasti käyttämä sana kuvastamaan ahdistusta ja henkistä tuskaa, jota koemme Musen takia - usein. Tämä kaikki kuulostaa huvittavalle, mutta täyttä totta se on, eikä se aina ole kovinkaan hauskaa. Yritän selittää asian niin, että mahdollisimman moni sen ymmärtäisi: joskus jostakin voi pitää niin paljon, että se muuttuu tuskaksi. Tai erittäin huonona vertauskuvana voisin käyttää tuijottamista suoraan aurinkoon ilman aurinkolaseja. Toisin sanoen, fanit jumaloivat bändiä niin paljon, että kaikki se täydellisyys ja monenkirjavat tunteet ovat liikaa kestettäväksi. Tiedän, tämä kuulostaa äärimmäisen oudolle.

Etenkin keikoilla olen tottunut kokemaan "musennusta". Ei turhaan Musea ole kehuttu live-esiintymisistään, joissa musiikki kuulostaa vieläkin paremmalle kuin albumiversioissa. Mutta keskellä keikkaa, satojentuhansien samanhenkisten ihmisten joukossa, aivan vähän matkan päässä idoleistaan, tunnelma on niin korkealla, että kaikki se eeppisyys saattaa käydä sietämättömäksi. Myönnettäköön, että keikkojen aikana, hetken huumassa alan usein tunteilla liikaa ja yleensä viimeistään puolessavälissä iltaa saan hysteerisen itkukohtauksen ja säikäytän lähellä seisovat järjestyksenvalvojat. Nauran itsekin asialle jälkeenpäin.

Toinen syy, miksi musennus on minulle valitettavan tuttua, on suunnaton kateus, jota koen kun joku toinen fani saa jotakin, mitä minä en. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat tavanneet bändin jäsenet, saaneet nimikirjoituksia ja plektroja lahjaksi, ja jopa halin eturivissä seisoessaan. Epäitsekäs vaikka olenkin, niin mitä Museen tulee, en pysty iloitsemaan muiden hyvästä onnesta, ellen itse pääse kokemaan samaa. Olen tullut huomanneeksi, että muuten hyvin mukavat ihmiset muuttuvat heti paljon vähemmän mukaviksi, kun on kyse yhteisestä lempibändistä. Mutta jaksan toivoa ja uskoa, että hyvä onni kohtaa vielä minuakin. Ja koetan päästä eroon katkeruudesta, sillä se ei tuo mitään hyvää. Unelmieni täyttymys olisi, jos pääsisin tapaamaan bändin henkilökohtaisesti, ja saisin jutella heidän kanssaan, kiittää ja kertoa miten paljon heidän musiikkinsa on vaikuttanut elämääni positiivisella tavalla. Olen myös harkinnut kirjoittavani heille fanikirjeen (minulla on "suhteita" joten tiedän kirjeen menevän perille).




Suurinta ahdistusta minulle tämän asian tiimoilta aiheuttaa se, miten mikään ei kuitenkaan auta. Vaikka pääsisin heidän keikalleen joka päivä, saisin miljoona nimikirjoitusta ja miljoona mahdollisuutta kiittää heitä, tämä omituinen ahdistus ei katoaisi mihinkään. Henkinen kärsimys on vain osa fanittamista ja olen jo tottunut siihen - muut bändien/näyttelijöiden/tvsarjojen/taiminkätahansa fanit tietävät varmasti mitä tarkoitan. Masentavaa on myös se, miten vaikeaa joidenkin ei-fanittavien ihmisten on ymmärtää näitä asioita, sitä että bändin fanitus ja palvonta ei ole sen kummallisempaa, kuin esimerkiksi urheilujoukkueen fanitus. Jostakin syystä yhteiskunta hyväksyy urheiluhullut helpommin kuin bändien hc-fanit. Otan riskin kirjoittaessani tästä julkisesti, sillä tiedän joidenkin pitävän minua entistä oudompana tämän tekstin luettuaan. Tuntuu kuin meitä pidettäisiin hulluina ja tyhminä, vain siksi että musiikki/bändi merkitsee meille niin suunnattoman paljon. Sen vuoksi omasta faniudestaan ja ajatuksistaan bändiä kohtaan ei voi edes välttämättä puhua julkisesti. ...Tietenkin liiallinen hehkutus ja asiasta jatkuvasti jauhaminen on turhauttavaa niille, jotka sitä joutuvat kuulemaan (ja myönnän tekeväni sitä joskus ystävien seurassa), mutta joskus asiasta ei voi edes mainita, ilman että saa vastaansa kritiikkiä. Itse olen muse-faniuden lisäksi hulluna myös muihin bändeihin, sekä moniin elokuviin ja televisiosarjoihin, joten olen lähes koko ikäni joutunut kuulemaan kommenttia siitä, miten keskityn elämässä turhiin asioihin.

Tuleva kesä ja jo meneillään oleva kevät on todellista juhlaa musereille. Bändiltä on kahden kuukauden sisään ilmestymässä seitsemäs studioalbumi, nimeltään Drones. Siitä kirjoitan tänne oman tekstin sitten myöhemmin. Kesäkuun lopulla lähden ystävieni kanssa Seinäjoelle Provinssiin, jossa Muse soittaa ensimmäisen päivän pääesiintyjänä. Uuden levyn myötä heiltä alkaa myös piakkoin kiertue, joten keikalle tulemme pääsemään tulevan parin vuoden aikana useamman kerran. Kaksi uutta kappaletta, Psycho ja Dead Inside, on jo julkaistu, joihin molempiin tykästyin aivan hulluna. Ei tietenkään mikään yllätys.



Tätä kirjoittaessani hain fiilistä laittamalla HAARP-livekeikan pyörimään taustalle. 
Tietenkin se vain vaikeutti tekstiin keskittymistä ja aiheutti epämääräisiä rytmihäiriöitä sydämessäni.



PS. Tekstin tarkoitus ei ollut mainostaa tai tyrkyttää Musea kenellekään (oletan että tämän lukee vain ne, joita asia kiinnostaa), vaan puhua rehellisesti omista tuntemuksistani. Mutta jos joku tämän ansiosta kiinnostui bändin musiikista, niin ei sitten muuta kuin kuuntelemaan! Ne jotka jo tietävät bändin ja pitävät siitä kuten minä, I feel your pain.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti