tiistai 11. maaliskuuta 2014

Thirty Seconds to Mars Hartwall-Areenalla

Lauantaina 8.maaliskuuta, aamulla heti kello seitsemän jälkeen minä, serkkuni ja hänen ystävänsä saavuimme Hartwall-areenalle, valmiina jonottamaan ja odottamaan illalla esiintyvää 30 seconds to Marsia. Vaikka sää oli kamalin mahdollinen, hyytävä tuuli ja sade olivat viedä jalat alta, emme olleet ensimmäiset jonottajat. Paikalla oli jo 29 muuta, mukaan lukien tuttujamme, joihin tutustuimme Musen keikalla viime kesänä. Vietimme jonotuksen ensimmäiset tunnit sisätiloissa, istuen käytävällä, joskin siellä ei ollut yhtään lämpimämpää kuin ulkona. Puolenpäivän aikoihin, kun sade oli lakannut ja aurinkokin alkoi pilkistää pilvien välistä, siirryimme ulos ja 50 ensimmäistä jonottajaa pääsi aidoilla rajattuun karsinaan. Teimme pienen leirin suuren pressun päälle ja värjöttelimme makuupussien ja vilttien alla.

Kaksi alueella vahtinutta järjestyksenvalvojaa päästi meidät areenan vessoihin muutaman kerran päivän aikana, ja välillä kävelimme vähän matkan päässä sijaitsevalle Pasilan asemalle hakemaan ruokaa. Sää parani tuntien kuluessa ja myöhemmin päivällä onnistuin melkein nukahtaa makuupussin sisään. Suurimman osan ajasta kyhjötimme kylki kyljessä ja juttelimme milloin mistäkin. Paikalla olleet järkkärit olivat todella rentoja ja hauskoja, juttelimme heidän kanssaan pitkän tovin, he kertoivat työstään ja me kyselimme keikoista, joilla he olivat olleet. Miesjärkkäri, jota kutsuimme "mulkuksi" (hän ei halunnut tulla kutsutuksi "ihmiseksi" tai "järjestyksenvalvojaksi") kertoi käyneensä Bruce Springsteenin kanssa oluella ja saaneensa häneltä sekä Eric Claptonilta kitarat. Kun ihmettelimme, miten mulkku oli pysynyt nahoissaan ollessaan Musen keikalla takahuoneessa, hän totesi olevansa 100% hetero. Juttelutuokiomme jälkeen monet meistä, minä mukaanlukien, keksi haluavansa järjestyksenvalvojaksi. Harkitsen tosissani kyseistä ammattia, olisi upeaa päästä tapaamaan bändejä ja artisteja.



 

 


Klo 18 jälkeen aloimme järjestäytyä porttien eteen ja odottaa sisäänpääsyä. Itse olin aivan etunenässä yhden portin kohdilla, joten kun laukut oli tarkistettu ja lippuen viivakoodit skannattu, ja kaikki lähtivät juoksemaan Hartwallin käytäviä pitkin, olin parinkymmenen ensimmäisen joukossa. Keikkajuoksut ovat täysin rehellisesti sanoen kamalimpia ja ahdistavampia hetkiä mitä bändin fanit voivat kokea. Vertasimmekin tilannetta Nälkäpelin starttiin, kun kaikki juoksevat henkensä edestä ja yrittävät selvitä elossa. Areenan käytävillä pinkoessani jouduin väistelemään järjestyksenvalvojia, jotka käskivät hidastaa vauhtia, sekä kultaisia foliopaloja, joita edelläni juossut serkkuni pudotteli matkan varrelle. Ennen kuin pääsimme permannolle, jouduimme odottamaan vielä yhden oven luona, jossa aloimme järjestäytyä parijonoon ja sovimme, ettemme tungeksi toistemme ohi ennenkuin liput on kertaalleen tarkistettu. Vielä yhden juoksun ja useiden portaiden jälkeen päädyimme permannolle, ja minä löysin itseni aivan catwalkin vierestä, ensimmäisestä rivistä, tuttujeni keskeltä. Kanssani jonottaneiden muser-ystävien lisäksi viereeni päätyi mikkeliläinen kaverini Miina, joka oli tullut paikalle oman ystävänsä kanssa.

Kuten aina ennen keikkoja, kaiuttimista soi musiikkia yleisön viihdykkeeksi, ja kun iloiseksi yllätyksekseni käyntiin kajahti Musen 'Madness', porukkamme yltyi kovaääniseen yhteislauluun. Myös Michael Jacksonin 'Billie Jean' sai monet laulamaan. Lämppärinä esiintyi helsinkiläinen sooloartisti The Hearing, joka ei vaikuttanut lainkaan huonolle. Mukavan fiilistelymusiikin lisäksi nainen vaikutti todella sympaattiselle ja suloiselle, ja voitti yleisön heti puolelleen. Marssien oli tarkoitus aloittaa keikkansa kello 21, mutta jostain syystä myöhästyi jopa puoli tuntia. Lopulta esitys kuitenkin pääsi alkuun.






Täytyy myöntää, etten ole paljonkaan perehtynyt bändin uusimpaan tuotantoon, joten osa kappaleista oli minulle tuntemattomia, mutta suurimman osan tiesin, ja livenä kaikki kuulostaa entistäkin paremmalle. Tunnelma oli katossa keikan alusta loppuun, ihmiset pomppivat ja huusivat, lauloivat mukana ja tönivät toisiaan. Minä tapani mukaan pidin kameraa esillä jatkuvasti, mutta tällä kertaa päätin keskittyä hetkestä nauttimiseen enemmän kuin kuvaamiseen. Yksi tämän bändin parhaista puolista on se, miten upeasti Jared Leto ottaa yleisön huomioon. Monesti biisien välissä hän jutteli lavan lähellä seisoville faneille ja otti useita ihmisiä lavalle. Valtavat ilmapallot ja värikäs paperisilppu lentelivät yleisön yllä ja kuten aiemminkin, Do or Die -kappaleen aikana Jared heilutteli Suomen lippua. Ne, jotka katsoivat Emma-gaalan perjantai-iltana, ymmärtävät suloisen "MOIMOI!" -huudahduksen, jolla Jared tervehti yleisöä keikan alussa. Keikan jälkeisenä päivänä oli Shannon Leton syntymäpäivä, joten yleisö lauloi hänelle onnittelulaulun suomeksi.

Olisin toivonut kuulevani enemmän vanhoja hittejä, kuten A Beautiful Lie ja From Yesterday, mutta sen suhteen sain pettyä. Kuulin kuitenkin kestosuosikkini The Killin ja monia upeita, uusia kappaleita. Ennen illan viimeistä laulua, Up in the airia, Jared valitsi yleisöstä muutaman jotka pääsivät lavalle, ja nämä valitsivat ystäviään mukaan. Viisi tuttuani, mukaan lukien serkkuni, kuuluivat tähän joukkoon, ja juoksivat lavalle epäilemättä äärimmäisen onnellisina. Keikan jälkeen yksi kaveriporukkamme jäsenistä sai itselleen rumpukapulan (joita lensi häiritsevän lähelle minua, mutta yhtäkään en saanut napattua) taistelemalla siitä pitkän tovin ja lopulta maksamalla toiselle kapulaa havitelleelle tytölle 20 euroa. Toisin sanoen muilla kävi mielettömän hyvä tuuri, minulla ei niinkään. Tämä masentaa minua vieläkin hieman, mutta alan jo päästä pahimmasta vitutuksesta ylitse. Jaksan yhä toivoa että ehkä joskus minäkin tulen kokemaan jotakin erikoista keikalla. 

Kokonaisuudessaan keikka oli aivan upea, ja olen näiden muutaman päivän aikana innostunut kuuntelemaan 30 seconds to Marsin uudempaa tuotantoa entistä enemmän. Yleensä tuntuu käyvän niin, että nähtyään bändin livenä, sitä alkaa arvostaa ja rakastaa enemmän kuin ennen keikkaa. Olin jo viime kesänä Rock the Beach -festareilla katsomassa Marsseja, mutta silloin tunnelma oli paljon rauhallisempi ja vähemmän mukaansatempaava. Festarikeikat ovat kai aina hieman latteampia. Mutta jos ja kun tämä yhtye tulee seuraavan kerran Suomeen, minä aion olla siellä, ja jälleen jonottamassa jo tunteja aiemmin.











Lisäsin kolme kuvaamaani videota tänne Youtuben kautta, sillä ne eivät suostuneet lataamaan suoraan Bloggeriin. Ensimmäinen videoista on hieman sekava ja kamera kuvaa ties mihin suuntaan (ja kaiken lisäksi kuva on sivuttain), mutta videon kuvaamisen aikaan meno oli muutenkin sekavaa ja tunnelma katossa, joten mielestäni video kuvaa fiilistä oikein osuvasti!


Conquistador



End of All Days



The Kill


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti