keskiviikko 23. lokakuuta 2013

One by one - Harper's Island


Jo ainakin viidesti olen katsonut tämän tv-ohjelman, ja vieläkään en pysty estämään kyyneleitä ja pienehköjä hengenahdistuksia ilmaantumasta jaksoja seuratessani. Harper's Island on yksi parhaimpia, oikeastaan parhain, fiktiivinen sarja, jonka olen koskaan nähnyt. Siispä tietenkin sen katsottuani ensimmäistä kertaa Suomen televisiosta syksyllä 2009 ostin dvd-boksin, jonka jälkeen olen sopivin väliajoin pitänyt maratoneja tuttujeni kanssa. Eilen minä ja ystäväni Amanda, joka ei ollut Harpersia aiemmin nähnyt, katsoimme yhdessä kaikki 13 jaksoa putkeen, eikä tälläkään kertaa itkulta vältytty - minun osaltani ainakaan. Amanda pysyi suhteellisen tyynenä loppuun asti, vaikka uskon hänenkin järkyttyneen edes hieman.





Olen jo aiemmin halunnut kirjoittaa blogimerkinnän tästä sarjasta, mutta nyt maratonin jälkeen sain siihen hyvän syyn ja motivaation. En osaa koota oikeita sanoja aloittaakseni kuvailemaan tuota ohjelmaa... muuten kuin että kyseessähän on erittäin intensiivinen kauhutrillerimysteeri-pläjäys, joka saa katsojan ihastumaan ja kiintymään toinen toistaan hurmaavimpiin henkilöhin, ja heti perään särkee sydämet murhaamalla jokaisen suosikkihahmot järkyttävillä (ja kiehtovilla) tavoilla. Juonikuviohan on että pieni seurue lähtee viikoksi Harper's Islandille viettämään nuorenparin Henry Dunnin (Christopher Gorham) ja Trish Wellingtonin (Katie Cassidy) häitä. Päähenkilö Abby Mills (Elaine Cassidy) on sulhasen paras ystävä, ja palaa lapsuudenkotiinsa vastahakoisesti, sillä vuosia aiemmin hänen äitinsä ja muutama muu murhattiin raa'asti saarella. Karmivia alkaa tapahtua, kun hääseurueen jäseniä, ja saarella asuvia paikallisia, alkaa kuolla yksi toisensa jälkeen. Hirttämistä, paloittelua, ampumista, puukottamista... Kuolemat ovat kerta toisensa jälkeen erikoisempia ja uhkaavampia, sekä osa niistä niinkin koskettavasti tehtyjä, että ne todella saavat katsojan silmäkulmat kostumaan. Kuolemien, jotka eivät selvästikään ole sattumaa, jatkuessa ja tarinan edetessä on syytä alkaa epäillä, olisiko murhien takana joku sarjan kahdestakymmenestäviidestä päähenkilöstä.

Yksi asia, mikä tekee sarjasta niin uskomattoman, on sen valloittavat, helposti samaistuttavat hahmot - ja mielettömän lahjakkaat näyttelijät hahmojen takana. Henkilöiden luonne ja käyttäytyminen sarjan alussa kun kaikki on vielä normaalisti, sekä viimeisten jaksojen aikana kun pelko ja paniikki ovat käsinkosketeltavaa, sekä hahmojen kehittyminen ja asenteenmuutos kaiken tämän välillä ovat hyvin realistisia ja todentuntuisia, mikä saa vakuuttumaan siitä, että tämähän voisi tapahtua oikeastikin, ja ihmiset tällaisessa tilanteessa luultavammin käyttäytyisivät juuri noin. Esimerkiksi aiemmin hyväntuuliselta ja optimistelta vaikuttanut hahmo saattaa murtua ja seota paineen alla, kun taas kaikkia muita vihannut itsekäs henkilö paljastuukin todelliseksi sankariksi pelastaessaan muut oman henkensä uhalla. Psykologisessa mielessä tämä sarja on siis erittäin kiinnostavaa katsottavaa.

Lisäksi pidän siitä kuinka tunnelma muuttuu iloisesta, tavallisesta, voisi sanoa että normaalia draamasarjaa muistuttavasta tyylistä erittäin synkkään ja psykologisempaan suuntaan hetki hetkeltä. Myös ensimmäisten jaksojen aikana onnellinen ja hauska ilmapiiri väistyvt hetkittäin, kun erikoiset ja useimmiten yllättävät hahmojen kuolemat hyppäävät ruudulle varoittamatta. Jos sarjaa katsoo ensimmäistä kertaa, voi myös keskittyä päättelemään ja arvailemaan kuka on syyllinen, kuka kuolee seuraavaksi ja mikä on motiivina näissä murhissa. Melkein toivoisin että pystyisin unohtamaan näkemäni, ja katsomaan sarjan uudelleen ensimmäistä kertaa, sillä silloin reaktioni, etenkin viimeisten jaksojen aikana kun hahmojen kuolemien traagisuuteen oli todella panostettu, oli todella vahva. En saanut kyynelvirtaa pysähtymään, hengitystäni tasaamaan tai puhuttua kunnolla selittääkseni hätääntyneelle äidilleni, miksi olin niin poissa tolaltani.

Sarjan loppuratkaisu ei mielestäni ole liian ennalta-arvattava, sillä itse en ainakaan onnistunut arvaamaan  murhaajaa tai ratkaisua ensimmäistä kertaa sarjaa seuratessani. Hyvällä tuurilla ja kekseliäällä päättelykyvyllä koko jutun voisi selvittää jo ensimmäisten jaksojen aikana, mutta liiallisista vihjeistä ja johtolangoista ei ohjelman tekijöitä ainakaan voi syyttää, ja ohjelman aikana lähes jatkuvasti katsojaa yritetään johdattaa väärään suuntaan murhien selvittämisessä.






SPOILER ALERT! 
Ratkaisuhan on, että vuosia aiemmin saarella riehunut murhaaja John Wakefield (Callum Keith Rennie) on elossa, vastuussa murhista (tämä käy ilmi jaksossa 10), mutta hänen apurinaan toimii yksi sarjan keskeisimmistä hahmoista, häiden sulhanen Henry, joka sattuukin olemaan Wakefieldin adoptioon annettu poika (tiedän, tämä on hieman kliseistä, mutta se annettakoon anteeksi). Henryn motiivi tappaa kaikki läheisensä, oli pakkomielteinen ja sairaalloinen rakkaus lapsuudenystäväänsä Abbyyn, ja päähänpinttynyt ajatus että he kaksi voisivat asua loppuikänsä saarella aivan kahdestaan. Sarjan viimeinen osa, jakso 13, on suurimmalta osin sitä kun päähenkilöitä on elossa enää 5 (joista kahden onnistui paeta veneellä), ja Henry pitää Abbya vankinaan, olettaen lähes säälittävällä tavalla että nainen tarvitsee vain hieman aikaa antaakseen anteeksi.  Monien tapahtumien jälkeen Henry kuitenkin kuolee, ja henkiin jäävät 4 hahmoa, Abby, Jimmy (CJ Thomason), Shea (Gina Holden) ja Madison (Cassandra Sawtell). Kolmentoista jakson aikana kuolleita ehti kasaantua 22 (ja muutama sivuhahmo, jotka eivät ole erillisen maininnan arvoisia), ja tietenkin joukossa ovat minulle rakkaimmat hahmot.

Joka kerta ohjelmaa katsoessani vihaan tuota viimeistä jaksoa, sen lisäksi että inhokkihahmoni selvisi elossa, ja ehdoton suosikkini kuoli jakson ensimmäisellä viisitoistaminuuttisella, mutta myös siksi koska tiedän että lopputekstien alkaessa en tunne oloani yhtään paremmaksi, enkä muutamaan tulevaan päivään osaa ajatella muuta kuin miten paljon fiktiivinen tarina voi masentaa ja järkyttää ihmisparkaa. Koko sarjan viimeiset kaksi minuuttia käyttävä flashback-kohtaus on nerokas ja ilkeä tapa muistuttaa shokistaan toipuvaa katsojaa siitä miten mukavalta ja ihanalta kaikki tuntui kolmetoista jaksoa sitten, ja miten kaikki muuttui niin nopeasti.

...En osaa sanoa tämän enempää, ja minusta tuntuu että kaikki edellä kirjoittamani on sekavaa ja hankalalukuista hehkutusta, mutta halusin kuitenkin ehdottomasti päästä tekemään tekstin tästä aiheesta.
Jotain jäi vielä varmasti kertomatta, mutten enää tiedä miten sen selittäisin (alle 24h sitten olin kuitenkin keskellä maratonia joten ajatustenkulkuni ei toimi nyt täydellä teholla), joten ainoa neuvo, jonka voin antaa, on että kaikkien tulisi katsoa tämä sarja ainakin yhden kerran. 13 jaksoa, noin 10 tuntia, ei ole liian pitkä aika pitää esimerkiksi maratonia. Tai sitten, jos malttaa, voi katsoa jakson kerrallaan, päivien tai viikon välein. Joka tapauksessa suosittelen ohjelman katsomista, siten pääsette tekemään omat mielipiteenne siitä.






















 
 




 




2 kommenttia:

  1. Haluisin niiin kovasti kattoo ton sarjan ! meiänhän piti sillo kesällä kattoo,se porukalla ja miä en päässy tulemaa :( ehkä mä vielä sen nään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin muuten pitikin, tai ainakin mä yritin houkutella kaikkia mukaan ja aika moni siitä innostui! :D mutta se sitten vähä jäi ja unohtui... mutta kannattaa katsoa todellakin, aivan upea sarja! se löytyy netistäkin ja ehkä DVDn voi vuokrata jostain :)

      Poista