maanantai 1. heinäkuuta 2013

Rock the Beach 2013

Viimeisimmän seitsemän päivän aikana olen nähnyt ja kuullut enemmän huippuluokan livemusiikka ja maailmanluokan rock-esityksiä kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. Olin siis ystäväni Helenen kanssa Helsingissä, Hietaniemen rannalla, Rock the Beach-rokkifestarilla. Festivaali oli kolmepäiväinen, alkaen keskiviikkona 26.kesäkuuta, ja jatkuen perjantaina ja lauantaina. Vajaan viikon ajan asuimme Kannelmäessä serkkujeni kotona, ja reissuun lähdimme jo tiistaina.



Festari käynnistyi keskiviikkona iltapäivästä, 30 asteen helteessä. Alku ei ollut lupaava kun ensin emme olleet varmoja millä bussipysäkillä meidän tulisi jäädä pois, ja jonottaessamme rannekkeenvaihtoon Helene ehti pyörtyä kahdesti kuuman ilman vuoksi.  Hetken lepäilyn ja juotuamme litran vettä pääsimme kuitenkin jaloillemme ja loppupäivän ajan täytimme vesipulloja säännöllisesti, joten kaikki sujui loppujen lopuksi todella hyvin. Festarialue oli todella iso, pitkää hiekkarantaa, jonka molemmissa päädyissä oli suuret lavat, niiden välissä valtava anniskelualue, ja kauempana rannasta ruoka- ja myyntikojuja sekä kolmas, pienin lava, jonka löysimme ensimmäistä kertaa vasta lauantaina.

Suurimman osan päivästä kävelimme ympäri aluetta, nautimme säästä, kylmistä ja ylihinnoitelluista juomista sekä hiekasta kengissämme. Ruokatarjonta oli ärsyttävän yksipuolinen, tarjolla oli ainoastaan perunaa ja lihaa eri muodoissa, kuten perus-makkaraperunat, tai "potato dog", eli röstiperunan sisässä oleva nakki, jollaiset ostimme. Hyvin herkullinen pieni, mutta kaksimielisten ihmisten silmissä epäilyttävän näköinen festarieväs.

Myöhemmin päivällä lavoille alkoi saapua meitä kiinnostavia esiintyjiä; kävimme katsomassa Billy Talentin ja Stone Sourin esitykset Nokia Musiikki -lavalla lähes kokonaan, kun taas ensimmäisen illan pääesiintyjän, Green Dayn, keikalle menimme valmiiksi jo parikymmentä minuuttia aiemmin. Bändin innokkaimmat fanit olivat raivanneet tiensä Radio Rock -lavan edustalle jo tunteja aiemmin, joten me emme päässeet enää aivan eturiviin, vaan jäimme hieman merenpuoleiselle sivustalle, muutamien metrien päähän lavasta. Green Dayn keikka oli todella menevä ja riehakas; laulaja Billie Joe Armstrong huudatti ja laulatti yleisöä jatkuvasti ja riehui itsekin ympäri lavaa ja sen edustaa, kaksi onnekasta fania pääsivät käymään lavalla. Heistä jälkimmäinen, nuori poika, pääsi soittamaan kitaraa, jonka lopulta sai ikiomaksi. Bändin yleisö oli fiiliksissä ja tunnelma oli todella hyvä. Billie ampui bändipaitoja yleisöön, ja myös mereen, ja me muut saimme seurata screenin kautta kuinka kaksi miespuolista uimaria painoivat toisiaan veden alle ja kauhoivat vettä ehtiäkseen ensiksi vaatekappaleen kimppuun. Loppupuolella keikkaa show meni lähes sirkusmaiseksi, kun lavalla juoksenteli toinen toistaan omituisempiin asuihin pukeutuneita bändin jäseniä, ja Billie Joe kääriytyi Suomen lippuun, kävi lavalle makaamaan ja alkoi laulaa muunmuassa I Can't Get No Satisfaction ja Always Look on the Bright Side of Life. Encoren jälkeen soitettiin muutama kappale, mukaanlukien American Idiot, ja lähes kolmenkymmenen kappaleen jälkeen illan viimeinen esitys oli ohi.









Jätkäjätkien esitystä katsoimme vain parin kappaleen ajan.



"I beg to dream and differ from the hollow lies
This is the dawning of the rest of our lives
On holiday"






Torstaina oli festarin välipäivä, ja sen vietimme lepäillen ja pitkään nukkuen. Kävimme myös serkkujeni Inkan ja Oton kanssa Tennispalatsissa katsomassa uuden supersankarielokuvan Man of Steel. Perjantaina palasimme festarialueelle päivällä kello neljän aikoihin. Istuimme hetkisen porttien ulkopuolella juomassa ns aloittelujuomia, jotka olimme edellisenä iltana ostaneet kaupasta. Vähän matkan päässä istumapaikastamme oli iso joukko nuoria poikia, jotka olivat saaneet käsiinsä suuren määrän pieniä sipsipusseja (joita festarikansalle jaettiin jo muutenkin ilmaiseksi) ja kävivät vähän väliä jakamassa niitä ohi kulkeville ihmisille, nauraen ja hurraten aina kun hyvännäköinen nainen tai kuka tahansa, jolla oli yllään hyvän yhtyeen bändipaita, kulki ohitse. Me Helenen kanssa otimme myös talteen pari sipsipussia, jotka söimme myöhemmin päivästä. Mielestäni festareissa yksi parhaimpia asioita ovat iloiset ja sosiaaliset ihmiset, jotka nostavat tunnelmaa ja yhteishenkeä omalla toiminnallaan. Kaikkia Rock the Beachiin lähteneitä yhdistää ainakin musiikkimaku, joten uusiin ihmisiin tutustuminen ja tuntemattomien kanssa juhliminen ovat hauskaa.

Ja niin meillä kävi festivaalin toisena päivänä. Käytyämme katsomassa Apulannan keikkaa ja juotuamme muutamat juomat seuraamme ilmestyi muutama Loimaalta kotoisin oleva poika, joiden kanssa vietimme loppuillan. Istuimme heidän kanssaan anniskelualueella (saimme myös idean salakuljettaa juomia anniskelualueen ulkopuolelle, joten niin ostimme muutaman lonkeron ja kaadoimme ne laukussani olleisiin vesipulloihin, joista siemailimme myöhemmin illan viimeisellä keikalla. 30 seconds to Mars aloitti klo 22.00 päälavalla, ja me raivasimme tietä niin lähelle eturiviä kuin mahdollista, mutta silti jäimme jälleen kerran sivuvasemmalle, suunnilleen viiden metrin päähän lavasta. Bändin show oli hyvä, keulamies Jared Leto hauskuutti yleisöä välispiikeillään, pyysi kaikkia laulamaan kanssaan, ja erään kappaleen aikana käski kaikkien nousta vieruskaverin hartioille, sillä yleisöä kuvattaisiin tulevaa musiikkivideota varten. Uudet ystävämme Lauri ja Aleksi nostivat minut ja Helenen niskoilleen. Saa nähdä, päädymmekö videolle...

Show jäi vähän lyhyen oloiseksi, se loppui aivan yhtäkkiä ilman encorea, ja lisäksi lähes kaikki soitetut kappaleet olivat uusinta tuotantoa, ja minua ainakin jäi surettamaan ettei bändi soittanut From Yesterdayta tai A Beautiful Liea. Keikan loputtua suuri ihmismassa alkoi valua keskustaa kohti, niin myös me liityttyämme loimaalaiseen kaveriporukkaan. Tunnelma oli liian korkealla, jotta olisimme lähteneet kotiin nukkumaan, joten päädyimme kuuden ihmisen jengillä Bar Bäkkärille. Siellä esiintyi minulle täysin tuntematon bändi ja fisushotit maistuivat - lopulta minä ja Helene päädyimme ahdistelemaan tiskijukkaa loppumattomilla biisitoiveillamme, ja tanssimaan sohvien selkänojille Jedwardin tahtiin. Lopulta aamuyöstä, en muista enää mihin kellonaikaan, kirjaimellisesti juoksimme McDonald'siin ja sitä kautta linja-autolla Kannelmäkeen kämpille.



"Wohin gehst du, wohin?" Imitoin Mein Land -musiikkivideota,
seuraavan päivän keikkaa fiilistellessä.




Apulanta



minä ja Helene odottamassa 30STMn keikkaa.





Jared Leto ♥



Lauantaina, festivaalin viimeisenä päivänä, heräsimme melko myöhään, ja edellisillan tapahtumat tuntuivat edelleen takaraivossa. Nopean suihkun ja kurkusta alas väännetyn aamiaisen jälkeen lähdimme bussipysäkille odottelemaan kyytiä, joka aivan kuin muutenkin ikävää aamua korostaakseen oli myöhässä. Lopulta kuitenkin pääsimme takaisin Hietsun rannalle, ja teimme yhteisen päätöksen juoda vain pari siideriä, sekä enemmän vettä. Ainoat esiintyjät, jotka halusimme enää nähdä, tulivat aivan viimeisinä illasta, joten koko päivän kiersimme aluetta ympäri, tutkimme myyntikojuja (Ruokamaailman valikoima oli laajentunut jo kebabbiin ja lihapulliin) ja pohdimme pitkään, käytämmekö viimeiset rahamme Rammsteinin kiertuepaitaan. Päätin antaa asian olla, ehkä ensi kerralla sitten - ja ensi kerta myös tulee, sen voin jo sanoa.

Kuuntelimme sivukorvilla muutamat esitykset (Enter Shikari ja Zemfira, jotka kuulostivat mielenkiintoisille) ja viihdytimme itseämme arvaillen vastaantulijoiden ulkonäön perusteella heidän musiikkimieltymyksensä. Saimme myös melkein tunnin ajan kuunnella seuraamme istahtaneen humalaisen "filosofisen" nuoren miehen jaaritteluja, mutta lopulta onnistuimme pakenemaan Paramoren keikalle. Aika viimeisenä päivänä meni todella nopeasti, joka luultavasti johtui siitä kuinka myöhään saavuimme paikalle, tai varmaankin myös alitajunnassa kiusanneesta ajatuksesta, että pian tämäkin kauan odotettu hupi on ohi.

Paramore oli illan toiseksi viimeinen bändi, juuri ennen pääesiintyjien pääesiintyjää Rammsteinia. Saksalaissekstetti oli minulle ehdottomasti festarin tärkein esiintyjä, joten menimme lavan eteen odottelemaan jo tuntia ennen esitystä. Paramorelta ehdimme katsoa kolme ensimmäistä kappaletta, mutta hyväksi onneksi kaksi suosikkiani, Misery Business ja Decode, soivat heti show'n alussa. Jo tuntia ennen Rammsteinin esitystä ihmisiä oli satapäin leiriytynyt lavan läheisyyteen, mutta me puikkelehdimme yli ja välistä, ja lopulta asetuimme muutaman metrin päähän lavan reunasta, keskelle leveyssuunnassa katsoen. Kaksi isokokoista miestä seisoi suoraan edessämme, mutta onnistuimme hivuttautumaan hieman sivulle, ja heti keikan alettua ihmiset alkoivat heilua ja liikkua niin, ja pittejä alkoi muodostua sinne tänne, joten hetkessä olimme onnistuneet livahtamaan muutaman metrin eteenpäin.

Meno yleisön joukossa oli hurja, jopa pelottava, ja lavalla suorastaan palava. Massiiviset pyrotekniikat ja yleisön päiden yllä lentävät ilotulitteet kuumottivat kasvoja ja räjähdykset saivat ihmiset säpsähtelemään ja haukkomaan henkeään. Aivan jokaista bändin esittämistä kahdeksastatoista kappaleesta en tiennyt, mutta suurin osa oli tuttuja, ja vaikka sanat olivat välillä unohtua, se ei estänyt minua laulamasta mukana. Liekkien ja räjähdysten ohella muukin lavashow oli sanoinkuvaamattoman upeaa, etenkin kappaleiden Mein Teil ja Bück Dich aikana, kun kosketinsoittaja Christian-raukkaa grillattiin jättipadassa ja "raiskattiin" solisti Till Lindemanin toimesta.

Kokonaisuudessaan Rammsteinin show oli aivan mieletön ja todella ikimuistoinen, mutta kuitenkin jo suurimmaksi osaksi unohtunut mielestäni. Taitaa olla että nähtävää ja koettavaa oli keikan aikana, ja etenkin kaikkien noiden kolmen päivän aikana, niin paljon, ettei jokainen ihana yksityiskohta millään jää mieleen. Onneksi onnistuin kuvaamaan paljon videoita esityksistä, vaikka laatu niissä onkin erittäin kyseenalainen. Digikamerani akku otti lopputilin Du Hastin aikana, joten encoressa soitetut Mein Hertz Brenntin pianoversio sekä Sonne jäivät minulta tallentamatta. Yli kahden tunnin keikan sijaan bändi esiintyi vain hieman yli 1,5h, ja esityksen loputtua istahdimme hiekalle ja jäimme nauttimaan viimeisistä minuuteista ennenkuin järjestyksenvalvoja käski meidän lähteä kotiin.



Enter Shikari









screeneillä mainostettiin muitakin tämän kesän tärkeitä musiikkitapahtumia.


Paramore




Rammsteinin keikkaa odottaessa istuimme maassa,
satojen jalkaparien seassa.







Festarista on kulunut jo pari päivää, mutta edelleen olen hieman ajatuksissani ja jopa ahdistuneen oloinen. Minulle tuntuu käyvän niin aina todella hyvien live-keikkojen jälkeen, masennun ja hautaudun omiin ajatuksiini, ja vietän muutaman viikon kuunnellen bändin musiikkia repeatilla, kunnes lopulta pääsen takaisin normaaliin arkeen. Jokaisen festari-illan pääesiintyjät olivat mahtavia, ja tästä eteenpäin aion alkaa kuunnella kyseisiä yhtyeitä vieläkin enemmän.

Muutaman viikon päästä on jo sitten Musen stadionkonsertti, jonne olen menossa serkkuni kanssa. Niin upeaa ja hauskaa kuin Rock the Beach-festarilla olikin, minulla on pieni aavistus että tuo 27.heinäkuuta Olympiastadionilla tulee olemaan tämän kesän kohokohtani.


PS. Lisään videot myöhemmin, niin pian kuin mahdollista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti