sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Les Misérables

Viime perjantaina sai ensi-iltansa täällä Suomessa - erittäin myöhässä Britanniaan verrattuna, mutta kuitenkin juuri sopivasti ennen Oscar-gaalaa - Les Misérables, musikaali-draamaelokuva, joka perustuu samannimiseen musikaaliin, joka taas perustuu samannimiseen Victor Hugon kirjaan (suom. Kurjat). Elokuvan ohjaajana oli Kuninkaan puheestakin tuttu Tom Hooper ja näyttelijäkaarti oli laaja ja täynnä tunnettuja nimiä, heistä kuuluisimpia Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Sacha Baron Cohen ja Amanda Seyfried. Muita tärkeissä rooleissa olleita, hieman tuntemattomampia nimiä olivat Eddie Redmayne, Samantha Barks ja Aaron Tveit, joista keskimmäinen esiintyy myös musikaalin Broadway-versiossa, samaisessa roolissaan Époninena. Juuri tämä näyttävä näyttelijäseurue oli suuri syy siihen miksi kiinnostuin katsomaan elokuvan. Sen lisäksi upea traileri ja Youtuben kautta kuulemani laulut koukuttivat minut ja saivat odottamaan elokuvan ilmestymistä valkokankaalle. Tiesin jo etukäteen että kokonaispaketin on oltava hyvä, sillä elokuvissa arvostan ja pidän paljon historiaan perustuvasta juonesta, musikaalityylisistä lauluista ja masentavasta ilmapiiristä.

Elokuvan kesto on 2h 40min ja teatterissa istuessa, vaikka juoni olikin mielenkiintoinen, päädyin useasti vilkaisemaan kelloa ja huomatessani elokuvan olevan vasta alle puolessa matkaa, kummastelin kuinka hitaasti aika tuntui kulkevan. Monet kohtaukset, etenkin ne missä yksittäinen hahmo vaelteli ympäriinsä laulaen tuskastaan ja kurjuudestaan, tuntuivat tavallista pidemmiltä, mutta kuitenkin jälkikäteen ajatellen, elokuva ei ollut ylipitkä ja juoni kulki sujuvasti eteenpäin. Mitä nyt vallankumouksen suunnittelu vei enemmän aikaa kuin itse taistelu. Näyttelijöitä ylistän ja kehun, niin näyttely- kuin laulutaidoiltaankin. Hahmot olivat moniulotteisia ja uskon että  joka katsoja voi löytää ainakin yhden hahmon johon samaistua. Hahmot olivat myös erilaisia keskenään, osa kylmäpäisiä ja osa hyvin tunteikkaita, osa ilmeettömiä, huolehtivia, itsekkäitä, ahdistuneita, ilkikurisia... Jokaisesta hahmosta kuitenkin nousi esille omalla tavallaan heidän onneton elämäntilanteensa ja kurjat olosuhteet, mikä nyt jo elokuvan nimestä päätellen taitaa olla koko jutun juoni.





Juonikuvio, "tiivistettynä" ja liikaa paljastamatta, menee niin että Jean Valjean –niminen mies (Hugh Jackman), vanki numero 24601 ja ”vaarallinen” mies on rikkonut ehdonalaista vankeustuomiotaan ja aloittanut uuden elämän salanimen turvin, pikkukylän pormestarina, samalla kun lainvartija Javert (Russell Crowe) yrittää vimmaisasti löytää karannutta vankia.


Fantine (Anne Hathaway) on työntekijä Valjeanin omistamassa tehtaassa mutta hänet heitetään kadulle ja hän päätyy pohjalle, prostituoiduksi ja myymään hiuksensa, jotta saisi lähetettyä rahaa muualla asuvalle tyttärelleen Cosettelle (Isabelle Allen). Jean Valjean lupaa Fantinelle auttaa tämän lasta saamaan paremman elämän, ja Fantine kuolee. Jean Valjean lähtee hakemaan Cosettea ilkeiden ja välipitämättömien krouvinpitäjien Thénardierien (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter) luota, jotka ovat majoittaneet  Cosettea rahaa vastaan. Samalla Javert, jolle Valjean tunnusti oikean henkilöllisyytensä, lähtee jahtaamaan miestä ja tyttöä, jotka aloittavat uuden elämän kahdestaan, isänä ja tyttärenä.






Yhdeksän vuotta myöhemmin köyhien asiat ovat Ranskassa entistä huonommin ja nuoret opiskelijat Marius (Eddie Redmayne), Enjolras (Aaron Tveit) ja heidän ystävänsä suunnittelevat aloittavansa vallankumouksen. Eräänä päivänä Marius törmää sattumalta Cosetteen (Amanda Seyfried) ja molemmat rakastuvat välittömästi. Thénardierien tytär Éponine (Samantha Barks), Mariuksen ystävä, on salaa rakastunut poikaan ja joutuu katsomaan vierestä kun hänen rakkautensa ja entinen ottosiskonsa rakastuvat toisiinsa. Vallankumous on lähellä eikä verenvuodatukselta säästytä. Mutta kuka kuolee ja kuka saa onnellisen lopun, sitä en kerro vaan annan jokaisen selvittää sen itse katsomalla elokuvan.








Suosikkihahmojani olivat monsieur ja madame Thénardier. Vaikka he olivatkin melko vähän esillä, heidän "hällä väliä säännöistä"-asenne ja tavallaan muusta tarinasta irrallinen elämänsä, sekä huumori olivat mukavan erilaista ja kepeää muuten niin synkkään ilmapiiriin. Päähenkilöistä suosikikseni nousi Javert, joka oli mielestäni koko elokuvan traagisin hahmo, joka lopulta koki kaikista karmeimman kohtalon. Lisäksi miehen lauluosuudet olivat suosikkejani monien muiden joukossa, ja roolissa olleen Russell Crowen matala ja pehmeä ääni oli suurin positiivinen yllätys.

Suurin osa elokuvan keskusteluista käytiin laulaen, lyhyet lausahduksetkin venytettiin kuulostamaan sävelmältä, mikä toi hämärästi mieleeni kirkossa papin hoilottamat liturgiat. Laulut olivat kyllä aivan upeita, sävelmät kauniita ja kuten yleensäkin musikaaleissa, kappaleiden sanat ja sävelen äänenpainot onnistuivat kertomaan tarinaa tunteikkaasti ja luovasti. Muistan lukeneeni jostakin, että tämän elokuvan kuvauksissa näyttelijät lauloivat kameran edessä ja soittajat soittivat taustalla. Tämä sai laulun kuulostamaan aidommalta sen sijaan että se olisi äänitetty studiossa ja lisätty elokuvaan editointivaiheessa. Lisäksi näyttelijät eivät laulaneet puhtaan kauniisti, vaan sallivat äänensä säröillä ja muuttua sitä mukaan, mitä tunteita hahmo kävi lävitse - tästä on hyvänä esimerkkinä Anne Hathawayn laulama "I Dreamed a Dream". Mielestäni tämäkin oli järkevä ratkaisu, ja lisäsi hahmoihin tunnetta ja inhimillisyyttä. Olen korviani myöten rakastunut näihin lauluihin ja olen aivan koko viikonlopun kuunnellut kappaleita uudelleen ja uudelleen - sekä elokuvan että musikaalin versioita. 







Vaikka elokuvan puhe- ja laulukielenä oli selkeä englanti, elokuvasta onnistui välittyä, ainakin minulle, ranskalaismainen tunnelma, ehkä hahmojen olemuksesta tai vaatetuksesta, tai viimeistään sini-puna-valkoisten lippujen liehuessa ja "to the barricades!"-huutoen raikuessa. Elokuvan loppupuolella, tunnelman tiivistyessä ja taistelun alkaessa pystyin selkeästi kuvittelemaan tunnelman, joka sellaisessa tilanteessa olisi vallinnut. Ilmapiiri ja tuntemukset oli tuotu elokuvassa todella hyvin esille jatkuvasti, ja silmät kostuivat enemmän kuin kerran sen satakuusikymmenminuuttisen aikana.

Elokuva ja sen tapahtumat ovat jääneet pyörimään mieleeni ensi-illasta lähtien, ja haluan ehdottomasti nähdä sen pian uudelleen. En kuitenkaan raaski käyttää toista kymppiä siihen, joten etsin elokuvan netistä, ja kunhan siitä ilmestyy dvd-julkaisu, lisään sen heti kokoelmaani. Aion myös lukea tiiliskiven kokoisen kirjan, johon tämä elokuva ja musikaali perustuvat, ja hyvin luultavasti kuuntelen Les Misérables Scorea vielä viikkojenkin päästä. Välliä alan huomaamattani hyräilemään tarttuvaa ja kapinahenkistä "Do you hear the people sing?"-sävelmää ja yhtäkkiä havahdun omaan ääneeni.

8 Oscar-ehdokkuutta ovat erittäin ansaittuja ja toivotaan että ensi yönä osuu kohdalle myös palkintoja. Vaikken ymmärräkään miksi ehdokkaana on parhaan laulun palkintoon juuri (minun mielestäni) koko elokuvan tylsin kappale "Suddenly".. Les Misérables taistelee Oscar-gaalassa myös parhaasta miespääosasta ja naissivuosasta, ja uskon että ainakin yksi palkinto lankeaa tälle filmille. En osaa oikein paremmin enää sanoa mielipidettäni elokuvasta, pidin todella paljon, ja kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista ja historiallisista leffoista, suosittelen lämpimästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti