maanantai 28. tammikuuta 2013

Django Unchained

Lauantaina kävin leffateatterissa, katsomassa Quentin Tarantinon uusimman tuotoksen, hauskan mutta raa'an, 1850-luvun loppupuolelle sijoittuvan länkkärityyppisen elokuvan Django Unchained. Tuohon aikaan, ennen sisällissotaa, valkoiset miehet omistivat suuria plantaaseja ja mustia ihmisiä käytettiin orjina ja kohdeltiin jopa todella julmasti. Se on tässä elokuvassa erittäin suuressa roolissa, ja vaikka suurin osa filmin tapahtumista, ihastuttavat hahmot, hauskat keskustelunpätkät ja kiero huumori saivat katsojat naureskelemaan, onnistui elokuva myös shokeeraamaan erittäin raaoilla kohtauksilla, jotka saivat minut huonovointiseksi ja järkyttyneenä pohtimaan, oliko neekeriorjien kohtelu 1800-luvun Amerikassa todellakin noin julmaa, vai onko Tarantino vain tapansa mukaan liioitellut väkivallan ja veren käytöllä. Oli miten oli, tämä elokuva onnistui sekä viihdyttämään lähes kolmen tunnin ajan, että sai ajattelemaan asioita, ja herätti kiinnostukseni USAn historiaa kohtaan.




Tarina alkaa kun kaksi orjakauppiasta törmää metsätiellä mieheen, joka sanoo olevansa hammaslääkäri, tohtori King Schultz (Christoph Waltz), ja haluavansa ostaa yhden heidän orjistaan. Miehet eivät suostu ja uhkaavat Schultzia aseella, käskevät hänen jatkaa matkaansa. Tohtori ampuu miehet, pyytää Django-nimistä orjaa (Jamie Foxx) mukaansa ja päästää loput orjista vapaaksi. Django ja Schultz jatkavat matkaansa yhdessä ja käy ilmi että Schultz on oikeasti palkkionmetsästäjä, joka tarvitsee Djangon apua löytääkseen, tunnistaakseen ja napatakseen kolme miestä, Brittlen veljekset. Veljekset ovat Djangon entisiä omistajia, ja pian Django löytääkin heidät, ja pääsee koston makuun ampuessaan miehet, jotka ennen sortivat ja kiduttivat häntä.


"I like the way you die, boy."




Djangon vaimo, Broomhilda von Shaft (Kerry Washington) on orjana jossakin, ja Django suunnittelee etsivänsä hänet ja ostavansa hänet vapaaksi. Schultz lupaa auttaa Djangoa löytämään "Brünnhilden", jos tämä ensin toimii hänen parinaan talven yli, rikollisia metsästäen ja tappaen. Kevään koittaessa parivaljakko saa selville että Broomhildan nykyinen omistaja on rikas ja julma Calvin J. Candie (Leonardo DiCaprio), Candyland-nimisen plantaasin omistaja. He punovat juonen jonka avulla he pääsevät Candien läheisyyteen; he esittävät olevansa kiinnostuneita ostamaan yhden Candien parhaista miesorjista mandingo-taistelijaksi 12 000 dollarilla. Candylandissa miehet jatkavat esittämistä, ja kertovat Broomhildalle suunnitelmastaan, mutta illaslispöydän ääressä Candien vanha kotiorja Stephen (Samuel L. Jackson), uskollinen isännälleen, sekä melkein yhtä ilkeä) tajuaa Djangon ja Broomhildan tuntevan toisensa, ja arvaa miesten suunnitelmat. Candie raivostuu siitä että häntä on yritetty huijata vain muutaman sadan dollarin arvoisen orjattaren vuoksi, mutta suostuu myymään Broomhildan miehille - 12 000 dollarilla. Tilanne näyttää jo kääntyvän kaikkien eduksi, mutta Tarantinon elokuvathan eivät voi päättyä ilman räiskintää ja verta, joten niin rauhallinen orjakauppa muuttui näyttäväksi tulitaisteluksi. Moni menetti henkensä, mutta osa hahmoista sai onnellisen lopun, sen enempää en tässä paljasta. Kehotan jokaista toiminnasta tykkäävää katsomaan tämän elokuvan, ja selvittävän itse mitä lopussa tapahtuu.







Ainoa Quentin Tarantinon elokuva, jonka olen tämän lisäksi nähnyt, on Kunniattomat paskiaiset, joten automaattisestikin otin sen vertailukohteeksi. Näissä kahdessa elokuvassa olikin muutamia yhteisiä piirteitä, esimerkiksi Christoph Waltz, ja monet seikat hahmojen olemuksissa (mm. saksalaisuus ja kohtaukset joissa hän puhuu vierasta kieltä hämätäkseen ns. salakuuntelijoita). Myös soundtrackissa oli samankaltaisia piirteitä, ja verenvuodatuksella mässäily on hyvin ominaista Tarantinon ohjaamille elokuville.

Näyttelijävalinnat osuivat nappiin, tunnetut nimet kiinnittivät huomiota jo traileria katsoessa, ja myös hieman tuntemattomammatkin näyttelijät onnistuivat vakuuttamaan. Rotujen eriarvoisuus, joka tuohon aikaan vallitsi, ja mustaihoisten riisto ja alistaminen olivat todella todentuntuisia ja raakoja. Suosikkihahmoni ja mielestäni paras roolisuorituksista oli Leonardo DiCaprion näyttelemä Calvin Candie - karismaattinen, hieman ironinen, itseään täynnä, sadistinen ja kovaääninen. Karismaa Leolta löytyy jokaisessa roolissaan, mutta muuten tämä rooli oli uudenlainen suoritus herralta, hyvin onnistunut sellainen.

Elokuva oli kaikin puolin upea, juonenkulku oli sujuvaa ja piti kiinnostuksen korkealla. Yleensä en jaksaisi katsoa pitkiä kohtauksia joissa on pelkkää sananvaihtoa ja puhetta, mutta tässä (kuten myös Kunniattomissa paskiaisissa) myös toiminnaltaan köyhät kohtaukset on onnistuttu pitämään mielenkiintoisina ja värikkäinä. Vaikka jotkin kohtaukset ja tapahtumat saattoivat olla hieman ennalta-arvattavia, ei niitä kuitenkaan osannut odottaa, ja kerta toisensa jälkeen sai yllättyä. Huumoria ja raakaa toimintaa oli sopivassa määrin vuorotellen, niin ettei kumpikaan alkanut tuntua liialliselta. Tämän enempää en osaa elokuvaa arvioida, voin vain sanoa että kyseessä on todella mahtava ja toiminnantäyteinen filmi, joka ei sovi heikkohermoisille. Suosittelen kaikkia räiskimisestä ja mustasta huumorista pitäviä katsomaan elokuvan. 5 tähteä!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti