sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Muse - Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

10. joulukuuta 2012 oli koko kuluneen vuoden ehdottomasti paras päivä, kun suosikkibändini, brittiläinen Muse oli keikalla Helsingissä. Tätä tapahtumaa oli odotettu jo vuosia ja viimein se koitti, vaikkakin konsertti oli vaarassa peruuntua yhtyeen keulahahmon Matthew Bellamyn murrettua jalkansa viikkoja aiemmin. Kohtalo taitaa kuitenkin rakastaa suomalaisia, ja bändi nousi lavalle viime maanantaina loppuunmyydyllä Hartwall-areenalla. Liput olimme ostaneet minulle ja ystävälleni Tialle jo kesällä, mutta koska yllättäen kenttäpaikat myytiin loppuun muutamissa minuuteissa, me saimme liput alakatsomosta 107, riviltä 7. Tärkeintä minulle kuitenkin oli päästä edes paikalle, ja onhan istumapaikoissa hyviäkin puolia; jalat eivät kärsi seisomisesta, ei ole mikään kiire jonottaa itselleen parhaita paikkoja, ei joudu hyppivän ja tanssivan väkijoukon keskelle (vaikka minä itse olisin luultavasti riehunut eniten jos olisin päässyt lavan eteen), ja kuvien ottaminenkin onnistuu hiukan paremmin. Voisi siis melkein sanoa, että istumapaikat ovat siunaus ja parempi vaihtoehto. Näin ajattelin siis ennen keikkaa, ja nyt jälkikäteen perun sanani täysin.

Ovet avautuivat maanantai-iltana kello 18.30, ja koska meillä ei istumapaikkojen vuoksi ollut kiirettä päästä sisälle, saavuimme paikalle vasta kuuden jälkeen. Hetken odotettuamme pääsimme turvaan pakkaselta ja jäimmekin samantien oven vieressä olevalle oheistuotemyyntipaikalle. Ostin itselleni t-paidan, jossa on bändin uusimman albumin kansikuva ja selässä tämän vuoden kiertueen kaikki pysäkit, sekä julisteen. Postereita oli myytävänä kahta erilaista, ja pyysin sitä jossa oli sama kuva kuin t-paidassa, mutta epähuomiossa, tai väärinkäsityksen johdosta myyjä antoi minulle toisen. Huomattuani virheen olin ensin hiukan harmissani, mutta tulin lopputulokseen että saamani juliste on paljon hienompi - siinähän on sentään kuva bändin jäsenistä. ♥


Lämppärinä esiintyi Deap Vally -tyttöduo, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta pari kappaletta kuunneltuamme totesimme että ihan kelvollista musiikkia oli kyseessä. Paikoillamme emme jaksaneet pysyä ja kiertelimme ympäri areenaa, minä ostin järkyttävän ylihintaisen siiderin, ja tupakka-alueella juttelimme tuntemattomien kanssa. Kuten jo mainitsinkin, istumapaikkamme olivat alakatsomossa, ja näkymä lavalle oli erinomainen, istuimme hyvin lähellä sitä, muttemme kuitenkaan sen takana. Silti, katsoessani lavan edessä fiilisteleviä toisia faneja, pienoinen kateus iski, varsinkin kun huomasin että lavasta lähti lyhyt "catwalk" kentän suuntaan. Jos ja kun Matt juoksisi ulokkeelle soittamaan, onnekkaimmat voisivat melkein koskettaa häntä.


Klo 21 keikka alkoi The 2nd Law: Unsustainable -kappaleella ja Matthew'n, Chrisin ja Dominicin astellessa lavalla musiikki hukkui hetkellisesti väkijoukon kiljumiseen. Upea valoshow ja tärykalvoja kiduttava jumputus ja kitararevittely yhdistettynä pitkään kestäneen ikävän päättymiseen saivat aikaan sen että jouduin haukkomaan henkeäni ja räpyttelemään silmiäni estääkseni kyynelten valumisen pitkin poskia. Unsustainable oli aloituskappaleena aivan upea valinta, yleisö oli samantien mukana bilefiiliksessä ja esitys teki varmasti vaikutuksen myös ensi kertaa bändin keikalla oleviin. Väite, että Muse on maailman parhaita live-esiintyjiä ei ole todellakaan perätön. Heti toisena kappaleena kuulimme myös uutta tuotantoa, yksi tämänhetkisistä suosikeistani, Supremacy. 007:mainen sävel ja Matthew'n sydäntäsärkevän kaunis lauluääni sulattivat sydämeni ja jos en jo ensimmäisen kappaleen aikana, niin viimeistään nyt leijailin todella korkealla pilvissä, ihmetellen olenko oikeasti täällä, kuuntelemassa tätä mahtavaa musiikkia, vai uneksinko vain. Seuraavaksi soitettiin 8 vuoden takaiselta levyltä Hysteria, ja sitä ennen alle minuutin mittainen Interlude.

Näiden jälkeen katosta laskeutui lavan ylle useammasta osasta rakennettu ylösalaisin oleva pyramidi, joka toimi myös screenina (aiemmin olin lukenut lehdestä, että bändillä on tällainen esityksissä, mutten osannut arvata että he ottaisivat sen mukaan myös Suomessa). Neljäntenä (tai viidentenä, riippuu lasketaanko Interlude kokonaiseksi kappaleeksi) pojat soittivat Panic Stationin, jonka mukaan tämä bloginikin on nimetty. Mitä muuta voin sanoa kuin että aivan uskomattoman ihana laulu, saa aina hymyn huulille, ja jopa minun, joka en pidä tanssimisesta paljoa, tanssijalka alkaa vipattaa aina tätä kuunnellessani. Screenillä tanssiva "otus" oli hauska ja sopi kappaleen rentoon funky-tyyliin. Seuraavat kaksi kappaletta olivat jo hieman vanhempia, edelliseltä levyltä tuttu Resistance (joka ei kuulu suosikkeihini mutta liveversiona sitä ei voi olla rakastamatta, ja laulamatta mukana) sekä kaikkien tuntema klassikko Supermassive Black Hole. Aivan upea esitys sekin, ilman sitä kappaletta keikka ei olisi ollut kokonainen.





























Seuraavat kaksi kappaletta, molemmat uusimman albumin rauhallisimmasta päästä, Animals ja Explorers olivat myös todella kauniita livenä, etenkin jälkimmäinen kun Matthew soitti pianoa laulaessaan ja koko yleisö hiljentyi kuuntelemaan. En tiedä jos muut olivat hiljaa koska kappale oli heidän mielestään tylsä, mutta minä ainakin jäin paikalleni nauttimaan kauniista laulusta. Mielestäni, vaikka kyseessä onkin rockbändi, jokaisen kappaleen ei tarvitse olla menevä ja yleisön ei tarvitse jatkuvasti pomppia, kiljua ja huitoa käsillään. Animals teki minuun vaikutuksen tottakai myös musiikilla josta pidän paljon, mutta myös upeilla visualisoinneillaan. Pyramidiscreenillä näkyi kuvaa hulluista ja pelottavista poliitikoista & firmanjohtajista ja lavan reunalla pyöri pörssilukuja.

Tiedossa oli ennen keikkaa myös se, että saamme kuulla jonkin kappaleen Musen aivan ensimmäiseltä studioalbumilta (Showbiz [1999]), mutta olin jo ehtinyt unohtaa koko asian, ja siksi minulle tuli suunnattomana yllätyksenä kun Matt jo toistamiseen illan aikana istui pianon ääreen ja Sunburnin ensimmäiset sävelet kajahtivat ilmaan. Todella hyvä yllätys se oli, sillä oikeastaan juuri tuon kyseisen kappaleen olisinkin halunnut kaikista eniten kuulla, jos ensimmäiseltä levyltä olisi joku täytynyt valita. Esitys oli todella kaunis ja olen iloinen että olen saanut kokea myös tuon kappaleen livenä. Sen jälkeen soi Time is running out, jota olimme Tian kanssa koko illan lauleskelleet ja siteerammeet, joten ei tarvitse edes sanoa että fiilis oli katossa. Lauloimme mukana lähes koko kappaleen ja seuraavana päivänä kurkku oli hieman hellänä.



 


 
Uudella albumilla kuullaan kaksi kappaletta, jotka bändin basisti Chris on itse kirjoittanut ja laulanut. Osasin olettaa että toinen näistä esitetään myös keikalla, ja olin oikeassa. Ja juuri se kappale jonka ehdottomasti halusin niistä kahdesta kuulla, Liquid State, esitettiin. Olin pakahtua onnesta ja lauloin (tai huusin) mukana kappaleen alusta loppuun. Olin huomaavinani että suurin osa yleisöstä ei ollut yhtä innoissaan, en sitten tiedä eivätkö muut pidä kappaletta yhtä fantastisena, vai vaikuttiko asiaan ehkä se että laulajana ei ollutkaan tällä kertaa Matthew? Anyway, kappale on yksi uusimman levyn suosikkejani ja olen todella kiitollinen että pojat päättivät esittää sen meille. Liquid Staten jälkeen tuli Madness, rehellisesti sanottuna huonoin kappale (tai ainakin yksi huonoimmista) jonka bändi on koskaan tehnyt. Mutta kuitenkin, live-esityksenä, lisänään hienot valoefektit ja Matin tyylikkäät lasit, kappale kuulosti hyvälle. Tämän jälkeen soitettiin Follow Me, joka oli yksi illan tunteikkaimmista kappaleista. Alussa pyramidiscreenillä näkyi ultraäänikuvaa pikkuherra Bellamysta, kun tämä vielä puolitoista vuotta sitten asui Kate-äidin mahassa, ja kuten Muse-fanit tietävätkin, kappale alkaa vauvan sydänäänillä. Matthew asteli lavalta lähtevän ulokkeen päähän ja lauloi polvillaan lapselleen omistetun kappaleen. "You can follow me, I will keep you safe". 

Undisclosed Desiresin aikaan olisin totisesti halunnut olla seisomapaikoilla lavan edessä. Kesken kappaleen Matt nimittäin katosi hetkeksi lavalta ja ilmestyi pian sivusta, käveli järjestysmiesten saattamana lavan eteen aivan eturivissä seisovien fanien luokse, ja samalla laulaessaan kätteli ja tervehti jokaista, jonka käsi vain suinkin yletti häneen koskemaan. Olin räjähtää kateudesta ja muistan tilanteesta selkeästi vain sen, että huusin vieressäni olleelle Tialle "EII, MÄ HALUAN TONNE!". Vähättelemättä yksi elämäni suurimmista unelmista tapahtui aivan silmieni edessä, muttei minulle. Voin rehellisesti sanoa että tuo tapaus suututtaa minua hieman vieläkin, ja tulee suututtamaan aina, ellen mahdollisesti tule kokemaan itse samaa, ehkäpä seuraavalla kerralla? Tämän jälkeen Matt palasi lavalle ja bändi soitti Plug in Babyn, josta en muista oikeastaan mitään (paitsi videoita katsellessa tietty palaa aina mieleen jotakin), ja tämän jälkeen Stockholm Syndromen. Ennen edellämainittua screenille ilmestyi rulettipyörä joka toisteli kahdenlaista ruutua - joista toinen sanoi "New Born" ja toinen "Stockholm Syndrome" - sekä yhtä salaperäistä vihreää, jossa ei lukenut mitään. Animoitu valkoinen pallo pyöri vinhaa vauhtia ja lopulta päätyi osoittamaan meille sen kappaleen, minkä seuraavaksi kuulisimme. (Jälleen) Yksi suosikkikappaleistani siis soitettiin ja välittämättä vieressä istuvien närkästyneistä katseista pomppasin ylös ja tanssin ja lauloin koko kappaleen ajan.
 
Kappaleen jälkeen lavan yllä roikkunut pyramidi laskeutui ja kääntyi toisinpäin, kätkien bändin sisäänsä ja jättäen lavalle vain yhden, suuren, porrastetun näytön. Uusimman albumin viimeinen kappale The 2nd Law: Isolated System alkoi kuulua kaiuttimista ja pyramidissa näkyi kappaleen musiikkivideo. Näky oli melkein hypnoottista katseltavaa, ja tieto siitä että bändin jäsenet piilottelivat tuon rakennelman sisässä, odottamassa encorea, piti iloisena. Pian Matt ja Chris ilmestyivätkin lavalle ja alkoivat soittaa Uprisingia. Dom, joka oli jäänyt vangiksi pyramidin sisälle, näkyi ainoastaan näytöllä, etukäteen kuvatulla videolla jossa hän taistelee naamiomiehiä vastaan. Toisen säkeistön aikana pyramidi kuitenkin nousi takaisin alkuperäiseen muotoonsa.
 
 
 
 
Seuraavaksi soitettiin Knights of Cydonia, ja vaikken niin toivonut, olin melko varma että tässä on viimeinen kappaleemme. Kaikki muutkin paikalla olleet taisivat tietää että keikka lähenee loppuaan, joten meno yltyi entistä hurjemmaksi. Molemmilla kerroilla, kun olen nähnyt ja kuullut tämän laulun liveversion, sen alku on ollut samanlainen, Chris soittamassa huuliharppua, hidas aloitus. Todella taianomaista, aivan upeaa. Kappaleen jälkeen bändi poistuikin lavalta mutta yleisö ei luovuttanut. Aikamme taputettuamme ja huudettuamme pojat palasivat lavalle, Matthew sanoi heidän palaavan takaisin Suomeen ensi kesänä ja että näemme silloin, mikä aiheutti lisää huutoa ja aplodeja. Bändi alkoi soittaa Starlightin tuttua sävelmää ja silloin tiesin, että vartin kuluttua tämä olisi jo ohitse, joten antauduin täysin musiikin ja tilanteen ihanuuden valtaan. Konsertin viimeisenä kappaleena oli Survival, joka ei aivan ensimmäisenä tulisi mieleen olevan lopetusbiisinä, mutta ainakin minun mielestä sopi siihen mainiosti. Olen vasta viime aikoina alkanut todella lämmetä kyseiselle kappaleelle, mutta nyt keikan jälkeen jo suorastaan rakastan sitä. Viimeisenkin sävelen hiljennyttyä jäimme hetkeksi paikoillemme istumaan, kun bändin jäsenet vielä pyörivät lavalla, heittivät Domin rumpukapulat ja Matthew'n plektroja yleisöön (oikeastaan Matt jopa kurottautui ojentamaan niitä muutamille) mikä sai minut jo toistamiseen tuntemaan polttavaa mustasukkaisuutta ja halua rynnätä lavalle. Jätin kuitenkin niin tekemättä ja todettuamme ettei kolmatta encorea enää tule ja keikka on todellakin ohitse, lähdimme valumaan hiljaa kohti ulko-ovia. Loppu-illan olin omissa ajatuksissani ja hiljaa, pohtien yhä kokemaani.
 
...Oikeastaan pohdin sitä edelleenkin, vaikka keikasta on kulunut jo viikko. En saa ajatuksiani irti bändistä, kuuntelen heidän musiikkiaan lievittääkseni ikävää, katselen ottamiani kuvia ja videoita, mietin jo tulevaa. Jos minulla ei olisi keikalla otettuja videoita, en varmaan muistaisi mitään, tuntuu että olen unohtanut koko illan. Johtui varmaan jonkinlaisesta shokkitilasta. Välillä tuntuu kuin mieleni tekisi vain selittää ja selittää keikasta jollekulle, mutta kaikki tuttuni tuntuvat jo kyllästyneen aiheeseen. Toisinaan taas haluan olla aivan hiljaa ja yksin, enkä löydä sopivia sanoja kuvaamaan tunteitani. Tämäkin blogipostaus meni lähinnä keikan tapahtumien kuvailuksi, vaikka minun oli tarkoitus kertoa omista tuntemuksistani, ja mitä tunteita viime maanantai minussa herätti. Lyhyesti sanottuna, se oli tämän vuoden, ehkä jopa koko elämäni, parhain kokemus, en pysty sanoin kuvaamaan kuinka paljon se merkitseekään minulle ja välillä hämmästyn itsekin sitä kuinka paljon yksi bändi voi vaikuttaa minuun. Olen vieläkin hiukan katkera siitä etten päässyt koskettamaan Mattia, enkä saanut "matkamuistoksi" plektraa tai rumpukapulaa. Ensi heinäkuussa Muse kuitenkin palaa Suomeen, esiintymään Olympiastadionille ja minä olen jo ostanut pre-salesta itselleni ja jollekulle toiselle (jos saan jonkun lähtemään mukaani) kenttäliput. Silloin aion mennä jonottamaan ajoissa, vaikka paria vuorokautta ennen konserttia, varmistaakseni että pääsen parhaimmalle mahdolliselle paikalle ja olen valmiina jos herra Bellamy päättää jälleen tulla tervehtimään fanejaan. Yksi keikka takana, nyt vain seuraavaa odottamaan.
 
 

 Tia ja minä pari tuntia ennen keikkaa. Minulla on ylläni Kaisaniemen
keikalta kesällä 2010 ostamani The Resistance -kiertuepaita.
 
 
 
 
Videoita:
Kuten joka paikassa missä olenkin, tykkään ottaa mahdollisimman paljon valokuvia ja videoita, jotta saisin tilanteesta muistoja myöhemmäksikin ajaksi. Pimeässä sisätilassa keskinkertaisella digikameralla tai kännykän kameralla kuvanlaatu on kuitenkin melko surkea, ja videoissa ääni särisee melko ikävästi. Lisäksi vaihtoehtoja, mitä täällä julkaisen, ei ollut paljoa, sillä akku ja muisti loppuivat jokaisesta tuomastani laitteesta. Osa videoista on myös melko lyhyitä. - Lisään vielä myöhemmin muutaman videon (Unsustainable, Supremacy, Panic Station, Supermassive Black Hole) tähän samaan paikkaan, kunhan olen selvittänyt, miten muutan niiden tiedostotyypin sopivaksi. 
 
 
 
Sunburn (loppu) & Time is running out:
 
 
 
 
 Madness:
 
 
 
Follow Me:
 
 
 
 
 
Stockholm Syndrome:
 - en tiedä miksi video näkyy tässä olevan kyljellään. :D
 
 
 
 
 
 
 
 
Isolated System:
 
 
 
 
 Knights of Cydonia:
 
 
 
 
valokuvat ovat minun ottamiani.
videot ovat minun ja Tian kuvaamia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti