perjantai 14. joulukuuta 2012

Hobitti - odottamaton matka

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä elokuvateattereissa ympäri Suomea näytettiin ensimmäistä kertaa Peter Jacksonin, Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaajan uusin elokuva, Hobitti - odottamaton matka. Keskiaikainen fantasiamaailma ja hahmot olivat samoja kuin LOTR:ssa, ja elokuvan tarina sijoittui aikaan 60 vuotta ennenkuin Frodo ja muut sormuksen ritarit lähtivät matkalleen kohti Tuomiovuorta. Hobitti -elokuvan päähenkilönä, hobittina, nähdään Martin Freemanin esittämä Bilbo Reppuli, Frodon setä. Tolkienin kirjoittamasta maailmasta kiinnostuneena minä tietysti olin ystävieni kanssa aitiopaikoilla ensi-illassa 12.12.-12 klo 00.12.



Tarkoitukseni oli lukea serkultani lainaamani kirja ennen elokuvan ilmestymistä, mutta en kiireiltäni ehtinyt aivan loppuun saakka. Hobitista on kuitenkin tulossa vielä kaksi jatko-osaa, joten kirjan tapahtumat jäivät kesken elokuvan loppuun mennessä. Ehdin siis lukea kirjasta filmissä näytetyt kohdat, ja hieman ylimääräistäkin. Muutamien trailereiden perusteella saattoi jo ennen ensi-iltaa sanoa että tulossa on jälleen ensiluokkaista fantasiaa, mutta muuten en ollut ehtinyt etukäteen analysoida ja pohtia, millainen odotan elokuvan olevan. Oikeastaan se on hyvä, sillä harvoin olettamukseni osuvat oikeaan. Näin elokuvan jo kaksi kertaa nähtyäni voin sanoa, että kyseessä on kuitenkin erittäin laadukas ja viihdyttävä kokonaisuus.







Elokuvan juonesta (Varo juonipaljastuksia!):

Kokonaiset 3 tuntia elokuva oli erittäin mukaansatempaavaa ja koukuttavaa, ja hetkittäin jopa unohdin istuvani elokuvateatterin salissa, vaan jokainen soluni tunsi olevansa keskellä elokuvan tapahtumia, mukana seikkailussa, Konnussa, Ereborissa, Rivendellissä, missä hahmot milläkin hetkellä itse olivat. Etenkin elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa kääpiöt istuivat Bilbon kotona ja lauloivat Misty Mountains Cold -kappaletta, unohdin tyystin ympäröivän maailman ja uppouduin täysin tapahtumien kulkuun. Hurmiota hieman rikkoi kyllä se yllätys, kun laulussa olikin yksi säkeistö enemmän kuin siinä versiossa, jota olen kuunnellut jo kuukausien ajan.

Elokuvan ensimmäisiä kohtauksia, joka sijoittui 60 vuotta tulevaisuuteen, Sormuksen ritarit -elokuvan alun "pohjustus", oli ihana, nostalgiaa tuova lisäys, vaikka sitä ei kirjassa ollutkaan. Myös heti alkumetreillä kerrottiin kääpiöiden historiasta, kuinka he asuivat suuressa valtakunnassaan Ereborissa, ja kuinka Smaug-lohikäärme hyökkäsi ja ajoi heidät pois kotoaan, mikä toi heti keskiaikaista sodantunnelmaa ja jännitystä. Varsinaisen tarinan alkaessa elokuva oli alussa hyvin pirteä ja iloinen. Gandalfin ja Bilbon kohtaaminen, sekä 13 kääpiön saapuessa Bilbon tuskastuminen ja hätäily hänen kotinsa ja ruokakaappinsa vuoksi olivat viihdyttävää katseltavaa.





Kun seurue vihdoin lähti matkaan, vastaan tuli yksi toisensa jälkeen erilaisia ongelmatilanteita, joista kuitenkin selviydyttiin, yleensä Gandalfin viisauden vuoksi. Kohtaus, jossa kääpiöt ja Bilbo jäivät kolmen peikon vangiksi ja olivat joutua pataan, oli tehty hauskaksi, peikkojen kustannuksella pelleiltiin ja myös kääpiöt näyttivät ns. "typerät" puolensa. Tämä kohtaus oli mielenkiintoinen, mutta minun mielestäni siinä olisi voitu hieman vähemmän käyttää huumoria ja esimerkiksi tehdä peikoista uhkaavempia.

Taistelut örkkejä vastaan olivat jo LOTR:ssa nähtyä miekkojen ja kirveiden heiluttelua, hidastettuja liikkeitä, huutoa ja karjumista, mutta silti mielenkiintoisia, ja erityisesti takauma Thorin Tammikilven, kääpiöiden johtajan, ja Azog Turmelija -nimisen kalpean örkin taistelu oli toteutettu upeasti. Tällaisissa kohtauksissa on nykyajan visualisointi ja erikoistehosteet parhaimmillaan.





Kääpiöiden päästyä Rivendelliin kohtasimme muutamia tuttuja kasvoja, kuten Elrond, Galadriel ja Saruman. Sen jo ennestään tiesimmekin, että Jackson aikoo tuoda elokuvaan vanhoja hahmoja, kirjan juonenkulkua rikkoen, mutta mielestäni tässä kohtaa hahmot oli tuotu mukaan hieman tökerösti, hahmot ilmestyvät kuvaruutuun yksi toisensa jälkeen ikään sanoen "katsokaa, minäkin tulin tänne", ja esittelyjen jälkeinen keskustelu oli hiukan omituista, kiivasta sananvaihtoa kahden velhon välillä, johon väliin Galadriel (inhokkihahmoni jo aiemmissa elokuvissa) tuijottaa dramaattisesti ja lähettää telepaattisia viestejä Gandalfille. Kohtaus oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanut ja näitä hahmoja ei elokuvassa sen koommin nähty.



Kun kääpiöt jäivät kiinni hiisille etsittyään turvaa heidän luolastaan, ja Bilbo eksyi joukosta putoamalla rotkoon, alkoi tapahtua elokuvassa näytettiin ensimmäistä kertaa se paljon puhuttu Sormus. Kääpiöt olivat vähällä menettää henkensä joutuessaan alakynteen hiisijoukkoa vastaan, mutta Gandalf ilmestyi paikalle juuri sopivaan aikaan. Samaan aikaan Bilbo löysi itsensä maanalaisen järven rannalta, vastakkain pienen mutta uhkaavan Klonkku-otuksen kanssa. Koko Klonkku-kohtaus oli tehty aivan ihanasti ja kahden hahmon välinen arvuutteluleikki olisi ollut melkeinpä jännittävää, ellen olisi jo ennestään tiennyt miten tilanne päättyy. Lopulta Bilbo onnistui voittamaan, mutta samalla kävi ilmi myös Klonkulle, että hobitti oli varastanut hetkeä aiemmin häneltä jotain erityisen arvokasta. Bilbo ei tietystikään tiennyt sormuksen todellista arvoa mutta ei selvästikään halunnut palauttaa sitä omistajalleen. Lyhyen pakomatkan jälkeen Bilbon onnistui piiloutua näkymättömiin sujauttamalla sormuksen sormeensa ja Klonkku jäi yksin luolaansa vannomaan kostoa.







Myös kääpiöt ja Gandalf onnistuivat karkaamaan hiisien käsistä ja koko seurue löysi toisensa luolan ulkopuolella. Aiemmin kotiin kaivannut Bilbo päätti jatkaa matkaansa kääpiöiden kanssa ja vakuutti auttavansa näitä saamaan kotinsa takaisin. Juuri kun olisi voinut luulla että vaara on takana ja on aika levähtää, ilmestyivät koko elokuvan ajan sankareidemme kintereillä juosseet örkit ja hukat, tällä kertaa mukanaan kuolleeksi luultu Azog Turmelija, Thorinin pahin vihollinen. Kääpiöt, Bilbo ja Gandalf pakenivat kiipeämällä puihin kielekkeen reunalle ja yrittivät pitää viholliset kaukana heittämällä palavia käpyjä näitä kohti. Puut kaatuilivat ja jotkut olivat vaarassa pudota alas vuorelta, ja Thorin, urhea kääpiöprinssi nousi ylös ja lähti raivokkaasti hyökkäämään vihollista kohti. Kuten arvata saattaa, yhdestä kääpiöstä ei ole paljoa vastusta valtavalle örkille ja terävähampaiselle hukalle, ja Thorin oli vähällä menettää päänsä, mutta silloin pieni ja sisukas hobittimme, Bilbo, yllätti hyökkäämällä ja puukottamalla yhden örkeistä kuoliaaksi pikkuisella miekallaan. Yllättävä käänne tosiaan, ja epätodennäköinen että Bilbo olisi tuossa taistossa voittanut, mutta kuitenkin aika urhoollinen teko, joka toi katu-uskottavuutta päähenkilöllemme, myös kääpiöiden silmissä. Ennen kuin taistelu ehti käydä hurjaksi, Gandalfin kutsumat suurikokoiset kotkat ilmestyivät taivaalta ja noukkivat ystävämme mukaansa, ja kaikki olivat vihdoin turvassa. Myös Thorin virkosi pian ja pyysi Bilbolta anteeksi epäilyjään tämän pätevyydestä ja sankarillisuudesta. Seurue kääntyi katsomaan horisonttiin ja näki kaukana edessään Yksinäisen vuoren, matkansa päämäärän, jossa asusteleva Smaug-lohikäärme avasi silmänsä juuri ennen lopputekstien alkua.

Elokuva oli kokonaisuudessaan mahtava, juonenkulku oli hyvä, vaikka välillä, elokuvan alkupuolella enimmäkseen, tarina tuntui hieman pomppivan paikasta toiseen. Esimerkiksi velho Radagast Ruskean kohtaukset tuntuivat irrallisilta muuhun juoneen verrattuna, mutta lopulta nekin saatiin yhdistettyä elokuvaan mukaan. Hahmot olivat jokainen omanlaisensa ja omalla tavallaan hurmaavia. Gandalf oli sama hassu mutta hieman kärttyisä vanhus kuin ennenkin, ja tuli jopa hieman yllätyksenä, kuinka karismaattisia ja hellyyttäviä kääpiöt olivat, ja - tätä en olisi uskonut sanovani kääpiöistä - komeita, siis vain pari heistä. Maisemat ja visualisointi, kaikki erikoistehosteet olivat todella aidon näköisiä ja taidokkaasti tehty, ääniefektit ja musiikki myös viimeisen päälle tehtyjä.

Howard Shore vastasi elokuvan soundtrackista ja onnistuikin siinä upeasti. Kääpiöiden (ja hiisien) laulut sekä pelkkä tapahtumien taustalla soiva sävelmä loivat elokuvaan syvyyttä ja oikeanlaista tunnelmaa. Suurin osa sävelmistä oli samanlaisia mitä kuultiin LOTR:ssa, mikä mielestäni tuo tutun ja kotoisen olon, aivan kuin kyseessä olisi sama elokuvasarja. Ja tavallaan niinhän se onkin.




Elokuva oli viimeistä piirtoa myöten upea ja huolella rakennettu, näyttelijät selkeästi nauttivat työstään ja hoitivat sen täydellisesti, juoni oli mielenkiintoinen ja selkeä, muttei liian yksinkertainen. Ainoa miinuspuoli elokuvassa oli ehkä hieman liiallinen huumori. Minun makuuni sopii paremmin synkkä ja ankea tunnelma, joka ei anna aihetta nauruun, mutta toisaalta täytyy muistaa että kyseessä on lastenkirjaan perustuva elokuva.

Mieleni tekisi antaa elokuvalle täydet 5 tähteä, mutta koska mikään ei ole niin täydellistä, annan arvioksi 4 ja 3/4 tähteä! Jään innolla odottamaan jatko-osaa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti