perjantai 4. marraskuuta 2011

Life's too short, enjoy every second.

Tänään olin Kangasniemellä, sukulaiseni hautajaisissa. Hautaan laskettiin isäni isoisä, 88-vuotias herra joka kuoli lokakuun alussa. En tuntenut isopappaa lähes lainkaan, viimeisen kerran näin hänet kolme vuotta sitten kun olimme juhlimassa hänen syntymäpäiväänsä, mutta en muista kyseisestä tapahtumasta paljoa. 

Sen lisäksi, että hautajaispäivänsankari oli minulle lähes tuntematon, myös vieraat, isääni, isovanhempiani, velipuoltani ja äitipuoltani lukuunottamatta, olivat täysin vieraita kasvoja. Tunne ei selvästikään ollut molemminpuolinen, sillä saavuttamme kirkkomaalle luoksemme ilmestyi kuin tyhjästä joukko mustiin pukeutuneita ihmisiä, jotka surun murtamilla äänillään sanoivat kuitenkin iloisena asioita kuten "Rosa, ihanaa kun pääsit tulemaan" ja "Mä näin sut viimeeks kun olit näin pieni".

Koska olin tuntemattomien ihmisten keskellä, suremassa henkilöä josta minulla ei ole muistikuvaa, tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. Hetkittäin tunsin olevani joku täysin ulkopuolinen ihminen, joka olisi eksynyt yhtenäisen perheen keskelle seuraamaan tapahtumia. Kun joku kysyisi "Mikä ei kuulu joukkoon?" kaikki olisivat katsoneet minua. On surullista ajatella näin, mutta en pääse tunteesta eroon.

Vaikka kyseessä olisikin ollut joku oikeasti tuntematon ihminen, on hautajaiset surullinen tapahtuma kaikesta huolimatta. Pelkkä tunnelma saa mielen matalaksi ja kun ympärillään näkee itkeviä ihmisiä ja kuuntelee heidän muisteluaan menetetystä rakkaasta, on hankalaa pidätellä omiakaan kyyneleitä. Hautajaisissa usein kuultava "maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman" saa minut aina ahdistuneeksi.


Hautajaiset ja kuoleman kosketus saa ajattelemaan tosiasiaa, jota ei aina tule pohdittua tarpeeksi vakavasti - tai sitten sitä pohtii niin paljon että menettää järkensä. Usein tulee ajateltua mustavalkoisesti, että on vahingoittumaton ja elää "ikuisesti". Ihminen antaa elämänsä lipua ohitse ja pian se on ohi, ennen kuin on ehtinyt tehdä kaikkea haluamaansa. Jälkeenpäin on turha valittaa tekemättä jääneistä asioista, joten nyt olen päättänyt korjata asian. Totuus on, että jokainen kuolee joskus, ja koskaan ei tiedä milloin. On se sitten ensi yönä, tai 70 vuoden päästä, se tuntuu aina tulevan liian aikaisin.

Tämä päivä on ollut todella tärkeä minulle, sillä tänään huomasin olevani vieraantunut isän puoleisesta suvustani, omista verisukulaisistani. Tiesin sen jo aiemmin, sillä en ole viettänyt heidän kanssaan yhtä paljon aikaa kuin olen äitini perheen kanssa. Mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, kuinka paljon perhe merkitsee. Minua kauhistuttaa ajatus, etten ole tutustunut ihmisiin, jotka ovat kuitenkin perhettäni, ja hävettää myöntää, että tunnen olevani tuntematon, tunkeilija, heidän seurassaan.

Jos jotain olen tänään oppinut, niin sen että elämä on liian lyhyt hukattavaksi yksin olemiseen ja että itselleen läheisiä ihmisiä, ystäviä, perhettä ja sukulaisia, täytyy muistaa ja viettää aikaa heidän kanssaan nyt kun se on vielä mahdollista. Tästä eteenpäin aion huomioida minulle rakkaat ihmiset aina, myös silloin kun haluaisin ajatella itsekkäästi ja jättää vastaamatta ystäväni puhelinsoittoon puoli neljältä aamulla.





Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

2 kommenttia:

  1. Tuo ulkopuolisuuden tunne on varmasti tuttu monelle uusioperheessä elävälle ihmiselle. Vanhempien uusien puolisoiden mukana tulee täysin tuntemattomia "sukulaisia", joiden keskellä on helppo tuntea olonsa vaivautuneeksi. Monesti myös suhde omiin sukulaisiin kärsii. Kokemusta on.

    Ja kuolema... Minusta tuntuu, että minulle on tullut siitä jokin pakkomielle. Ei ole päivää, jolloin en pohtisi poislähtöä. On se sitten missä muodossa tahansa. Eilen minua suretti kovin, kun luin mummoni sisarien runokokoelmia ja ymmärsin, ettei enää olisi mahdollista tutustua näihin ihmisiin. Muutama kuukausi sitten minulla olisi vielä ollut tilaisuus tutustua heistä yhteen, mutta nyt kyseinen henkilö on jo rajan tuolla puolen.

    Minuakin ahdistaa tuo "maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Minusta se sotii hieman kristinuskon oppeja vastaan tai ainakin tulee sellainen "se oli siinä sitten" - olo.

    VastaaPoista
  2. Tässä minun tapauksessani kyse olikin ihan omasta suvustani, ei uusioperheen mukana tulleista uusista sukulaisista. Hautajaisissa oli mukana isäni uusi vaimo ja minun uusi äitipuoleni, mutta uskonpa, että hänellä saattoi olla vieläkin ulkopuolisempi olo kuin minulla, sillä lähes kukaan paikalla ei tuntenut vielä häntä, toisinkuin minä olin monelle tuttu. Itse en vain muistanut sukulaisiani, enkä osannut ajatella heitä perheekseni, sillä tosiaan monet heistä olin nähnyt edellisen kerran yli 10 vuotta sitten.

    Todella harmi on kyllä huomata liian myöhään että omassa suvussa on ollut samanhenkisiä ihmisiä, joihin olisi ollut mahtavaa tutustua, mutta nyt kyseinen/kyseiset henkilöt ovat jo poissa. Omasta suvustani, myös äidin puolelta, tunnen niin pienen murto-osan ihmisiä, mutta olen varma, että edes joku kaukainen tai vähemmän kaukainen sukulaiseni olisi todellinen aarre tutustua. Uskon että kiinnostuksen kohteet ja luovuus tulevat myös geeneissä, joten esimerkiksi sinä, joka olet hyvä ja kiinnostunut kirjoittamaan, olet perinyt sen joltain sukulaiseltasi. Ja kuten nyt kävi ilmi, taitosi on tullut mummosi sisarilta. En tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta äitini, hänen siskojensa, isovanhempieni tai serkkujeni kanssa (tarkoitan siis kiinnostuksen kohteita ja arvoja), joten kiinnostukseni musiikkiin, elokuviin ja muutenkin kultturiin on täytynyt tulla jostain muualta.

    VastaaPoista