maanantai 17. lokakuuta 2011

Every second is a lifetime, and every minute more brings you closer to Theo&Adam

Viime lauantaina, 14.lokakuuta, olin Helsingissä, brittiläisen popduon Hurtsin keikalla (ja bloggaukseni tulee - jälleen kerran - myöhässä niskuroivan UUDEN läppärini toimimattomuuden takia). Illan keikka oli vain murto-osa, vaikkakin tärkein osa, päivästä, joka oli lähellä alkaa hyvin epäonnisesti herätessäni klo 9, vain tunnin ennen suunniteltua lähtöä. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan (mukana oli minun lisäkseni ystäväni Salla ja Anniina, jonka Audilla olimme liikenteessä) melkein aikataulussa pysyen.

Menomatka Helsinkiin sujui rattoisasti, musiikkia (päivän teemalle uskollisena Hurtsia) kuunnellen ja niitä näitä jutellen. Perille pääkaupunkiseudulle päästyämme kello oli vasta hieman yli puolenpäivän, mutta silti Helsingin Jäähallin edessä näkyi ihmisiä vilttien ja eväiden kanssa.

Suurkaupungissa eksymisen välttääksemme Anniina otti auton navigaattorin käteensä ja
lähti suunnistamaan helsingin kävelykatuja se kädessään. Olimmekin suurimman osan päivästä
 tietämättömiä mihin suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä.

Itse emme jaksaneet mennä värjöttelemään kylmään syysilmaan useiksi tunneiksi, joten käväisimme vielä keskustassa ja klo 16 aikoihin valitsimme taksijonon hienoimman näköisen auton (olimme jättäneet omamme parkkihalliin) ja ajoimme takaisin jäähallille ja parkkeerasimme itsemme jonon hännille kolmeksi tunniksi.

Ruttukuono ja Anniina on söpö.


Salla ujosteli kameraa.

Jotenkin selvisimme nuo hitaasti etenevät tunnit ahtaassa mutta jäätävässä ihmispaljoudessa, pienillä pahvialustoilla istuen ja itseämme viihdyttäen räpsimällä valokuvia ja keskustelemalla Saunalahden laama-aiheisista mainoksista sekä Youtuben "klassikko"-videoista. Tasan seitsemältä ovet viimein avautuivat ja satapäinen tyttö(ja muutama poika)lauma alkoi vyörymään sisälle halliin.

Konsertti itsessään oli todella mahtava ja raskaaksi käyneen päivän kohokohta ja pelastaja. Lämppärinä soitti Manboy reilun puolentunnin verran ja Hurts aloitti klo 21. Bändi alotti kappaleellaan Silver Lining, soitti kaikki suosikkikappaleeni sekä muutamia minulle uusia, ja lopetti Better than Loveen, jonka sanoituksista tämän merkinnän otsikko on lainattu. Eivät pelkästään kauniisti esitetyt kauniit kappaleet olleet hienoja, vaan myös laulujen aikana ja välissä esiintyneet naistanssijat olivat todella mahtava näky. Koko keikan henkeäsalpaavin hetki oli kun Illuminated-kappaleen alussa laulaja Theo pyysi kaikkia ottamaan kännykkänsä esiin ja nostamaan ne ilmaan, jotta pienet näytöt valaisisivat joka puolella hallia.

Tässä kuvassa näkyy epäselvästi, kuinka katsomo
valaisi puhelimiensa näytöillä pimeää salia.


Ainoa asia, joka jäi keikalta minua harmittamaan, oli se etten saanut valkeaa ruusua, joita Theo heitteli katsojille noin kymmenen kappaletta. Lähimpänä olin kun yksi kukista lennähti suoraan vieressäni seisoville nuorille, joka sai minut kiroamaan ja vannomaan illan olevan pilalla ellen tulisi saamaan omaa ruusua. Anniina ehdotti (vitsillä, toivon ainakin niin) että repisin ruusun jonkun toisen kädestä, ja tosiaankin harkitsin ajatusta, mutta tulin lopputulokseen, etten ole niin epätoivoinen tai ilkeä. Ehkä siinä tapauksessa, jos kukan olisi saanut kiinni  meidän takana seisonut ärsyttävä pikkutyttö, joka koko keikan ajan töni ja tuuppi meitä yrittäen päästä ohitsemme.

Keikan loputtua tunnelma oli yhä pilvissä, mutta haikea tietäessäni että nyt on aika lähteä kotiin. Kipein jaloin lähdimme etenemään hitaasti liikkuvassa väenpaljoudessa. Kummallista, miten ihmisillä on ennen keikkaa sisälle niin suunnaton kiire, ja pois lähdettäessä vähintään yhtä kova hinku ulos.

Viimein pääsimme takaisin kotimatkalle nälkäisinä ja väsyneinä, ja koko kotimatkan pidimme yllä keskustelua Salkkareiden vanhoista hahmoista ja tapahtumista, jottei kuskimme Anniina nukahtaisi rattiin. Yöllä klo01 jälkeen olimme takaisin Mikkelissä ja jo siinä vaiheessa tiesin viettäväni tulevat päivät nuhassa ja kuumeessa peiton alla - ja niinhän se on. Olen ollut jo kaksi päivää sänkypotilaana ja ilman ääntä. Toivottavasti oloni kohentuu pian, sillä keski- ja loppuviikosta on edessäni vielä yhdet synttärit sekä Anniinan tuparit vol.2.


Every second is a lifetime
And every minute more brings you closer to God

Otsikkoa haluan selventää siten että vaihdoin viimeisen sanan tilalle Theon ja Adamin nimet, sillä koko lauantaipäivä tuntui etenevän hitaasti, sekunnit tuntuvan elämän pituisilta, ja aamusta aski laskimme minuutteja keikan alkua kohti. Ja voihan se olla myös niin, että pojat ovat aikamoisia jumalia!

Manboy lämppärinä.

Theo on komea :)






Videoita:

Manboy - How it hurts


Hurts - Illuminated


Hurts - Stay

2 kommenttia:

  1. Kuvia tuli kaiken kaikkiaan yllättävän suuri määrä, mutta harva onnistui, joten nämä ovat melkein ainoat julkaisukelpoiset. :D

    VastaaPoista