keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Suurenmoinen päätös suurenmoiselle tarinalle

Lupasin kirjoittaa Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 -elokuva-arvostelun heti yöllä, filmin nähtyäni, mutta (tätä on tapahtunut usein viime aikoina) tietokoneeni ei suostunut toimimaan ja nettitikku ryhtyi lakkoon. Olin myös väsynyt itkemisestä ja nauramisesta, sekä hieman vihainen, enkä todellakaan ollut vielä toipunut elokuvan aiheuttamasta shokkitilastani, joten on vain parempi, että sain hyvät yöunet ja paljon miettimisaikaa, ennenkuin haukun elokuvantekijät lyttyyn.

Siltä minusta tuntui vielä viime yönä. Kuten aiemminkin on todistettu, kun tehdään johonkin kirjaan pohjautuvaa elokuvaa, voi siitä löytää vähintään yhden kohtauksen, jonka käsikirjoittajat & ohjaaja ovat muuttaneet alkuperäisestä oman mielensä mukaiseksi, ja tällä tavalla suoraan sanoen pilanneet sen. En sanoisi, että tässä elokuvassa mikään olisi ollut pilalla, mutta muutama kohtaus olisi tosiaan voitu tehdä paljonkin paremmin.

Pidän tästä trailerista niin suunnattomasti, joten huolimatta siitä,
että se löytyy jo aiemmasta merkinnästäni "Only I can live forever",
 laitan sen myös tähän esille.

VAROITUS! Tästä eteenpäin tekstissä esiintyy spoilereita elokuvaan.

Eikö se yleensä ole niin, että odottaminen on pahempaa kuin itse asia, jota odotetaan? Tässä yhteydessä huomasin sen pitävän paikkansa, sillä olin jännittänyt ja odottanut ensi-iltaa osittain innolla, mutta suurimmaksi osaksi pelolla. Tuntui kuin kaikki nuo tapahtumat olisivat totta, ja minä olisin muiden joukossa matkalla viimeistä taistelua, varmaa kuolemaa, tietäen että kaikki päättyy ja moni tulee kärsimään. Tietenkin kirjan lukeneena olen tiennyt jo kauan miten tarina päättyy, mutta silti tapahtumien, kaikkien lempihahmojen kuolemien näkeminen valkokankaalla, tekee asiasta todellisemman. Eilen illalla, elokuvateatterin käytävällä istuessani, ja myöhemmin istumapaikalleni aitioon päästyäni, vatsaani väänsi ja jalkani tuntuivat raskailta. Vasta elokuvan alettua pystyin rauhoittumaan ja hengittämään jälleen normaalisti - mikä tietenkin oli mennyttä heti Tylypahkan taistelun alkaessa.

Kokonaisuudessaan elokuva oli onnistunut, kirjan kaavoja oli seurattu hyvin muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta, eikä yhtäkään kohtausta oltu onnistuttu pilaamaan. Katsoja, minä ainakin, jäi koukkoon heti ensiminuutista asti, ja tarina eteni hyvin. Tunnelma oli vaikuttava, synkkä ja masentava juuri sellaisena kun olin itse sen kuvitellut. Etenkin Tylypahka oli muuttunut Kalkaroksen käsissä todelliseksi kauhutaloksi, joksikin joka toi minulle mieleen keskitysleirit tai todella tiukkakurisen armeijan. Koulua ei enää voinut tunnistaa samaksi iloiseksi paikaksi, jossa kaikki tunsivat olevansa kotona.



Näyttelijöistä minun tuskin täytyy edes sanoa muuta kuin että he ovat kaikki aivan mahtavia. Jokainen sopii täydellisesti omaan rooliinsa ja hoitaa työnsä mahtavasti. Erityishuomiota annan Alan Rickmannille, ihanan karismaattiselle Severus Kalkarokselle, joka saa minut nauramaan, itkemään ja huokailemaan ihastuksesta, sekä nenättömänäkin komealle Ralph Fiennesille alias Lordi Voldemortille. Hän on tosiaan moni-ilmeinen mies, mutta on silti äärimmäisen outoa nähdä iloinen hymy Pimeyden Lordin kasvoilla.



Mitä tulee hahmojen kuolemiin, myönnän pettyneeni muutamissa kohdissa, esimerkiksi niissä, miten Bellatrixin ja Fredin surmat olivat toteutettu. Olin odottanut Fredin kuolemasta tulevan jotakin traagista, hidastettua kohtausta missä maailma pysähtyy hetkeksi ja koko Weasleyn perhe juoksee paikalle huutaen ja itkien. Mutta sitä vastoin, Fredin kuolemaa ei edes näytetty, vaan myöhemmin ohi mennen hänet makaamassa maassa ihmisten surressa ympärillä. Kasvoja ei näytetty, eikä nimeä edes mainittu. Jos en olisi lukenut kirjaa, en olisi edes ymmärtänyt, kenestä oli kyse.



Bellatrix Lestrangen kuolema oli mielestäni yksinkertaisesti typerästi tehty, ja liian nopeasti ohitse. Tässäkin tapauksessa olin odottanut jotakin dramaattista, vihreän valon välähtämistä ja Voldemortin tuskanhuutoa.

Ainoa, jonka kuolema todella onnistui ja vastasi odotuksiani, oli Kalkaros. Kyseinen kohtaus oli kaiken kaikkiaan todella hieno, ja se, sekä Harryn seikkailut ajatuseulassa saivat minut katumaan sitä, että olin unohtanut nenäliinat kotiin. Todella onnistuneita kohtauksia, koskettavia ja hyvin surullisia. Ehdottomasti lempikohtaukseni koko elokuvassa!



Muista hahmoista lyhyesti... Malfoyt olivat kerrassaan mahtavia, jälleen. Tätä kolmikkoa ei paljoa näkynyt Tylypahkan taistelun aikana, sillä he pysyttelivät sivussa, eivätkä enää välittäneet taistelusta, voittajasta tai mistään muusta kuin omasta perheestään. Siinä näemme perheenjäsenten välistä rakkautta parhaimmillaan.
Kun Narcissa ja Draco kävelivät käsi kädessä ulos Tylypahkan porteista Luciuksen seuratessa perässä, meidän penkkiriviltämme kuului naurua, taputuksia ja hurraa-huutoja.




En puolla joidenkin fanien kirjoittamia Harry/Draco-paritus-ficcejä innoissani, mutta täytyy mainita, että oli todella suloista, kun Harry pelasti Dracon palavasta tarvehuoneesta! Olen aina tiennyt, etteivät nämä pojat toisiaan vihaa niin paljon kuin antavat olettaa!


Nevillestä oli vihdoin tehty oikea sankari, vakavasti otettava rohkea hahmo, joka nousi Voldemortia vastaan ja jopa tappoi tämän rakkaan lemmikin ja samalla viimeisen hirnyrkin, Naginin. Uuden uskottavuutensa ja rohkeutensa varjossa hän oli välillä jopa hauska, kuten seuraavassa videossa:




Suureksi harmikseni Scabior esiintyi tämän lisäksi vain yhdessä kohtauksessa, joka sitten jäikin hänen viimeisekseen, kun heidän juostessaan sillalle koko rakennelma romahti ja syöksi joukon kuolemaansa. En edes tiennyt tällaisesta ennen kuin muutama päivä ennen ensi-iltaa luin sen vahingossa Potterwikistä, ja tämäkös sai oloni entistä masentuneemmaksi.

Elokuvan viimeinen kohtaus, 19 vuotta myöhemmin oli, kuten arvattavissa, omituinen ja kiusallinen. Kukaan "nuorista" ei näyttänyt erityisen hyvältä, Ron kaljamahansa kanssa, Harry pulisonkeineen, Draco vetäytyneellä hiusrajallaan ja Ginny täti-lookissaan. Ainoastaan Hermione oli normaali, sillä hän näytti hyvin samalle kuin nuorena. Lapsetkaan eivät olleet mitenkään erityiset ihastuttavia, paitsi suloinen pieni Albus Severus, joka pelkäsi kovasti joutuvansa Luihuisen tupaan.

---

Tarkoitukseni oli antaa elokuvalle arvosana kuten olen aiemmin tehnyt, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, ei mielestäni jotain näin suurta voi mitata tähdillä, tai numeroilla. Harry Potter ei ole pelkkä elokuva, vaan kokonainen maailma, joka ei edes viimeisen elokuvan ilmestymisen jälkeen katoa, vaan pysyy aina meidän fanien mielissä ja sydämissä. Ja tuoreessa muistissa, ainakin vielä kun olen jo varannut liput huomiseen näytökseen, samoilta ístumapaikoilta kuin viimeeksi.   


Harry kutsui elpymyskivellä vanhempansa,
sekä Siriuksen ja Remuksen luokseen.

Here come the Death Eaters, ready or
probably not ready!


Mollyn ja Bellatrixin raivoisa kissatappelu

Myös tämä pariskunta sai surmansa taistelussa.






1 kommentti:

  1. Oisin ehkä lievästi voinut kuolla suruuni kun Lupin ja Tonks makasivat lattialla ja kädet eivät vieläkään koskettaneet toisiaan. Inhottavan surulliseksi tekevä yksityiskohta joka kulutti nenäliinoja nippukaupalla ;___; Ja pitikö sitä Severusta purra monta kertaa sen käärmeen, stna, jokasen pureman kohdalla otti rinnasta :'(

    VastaaPoista