tiistai 7. kesäkuuta 2011

I was born in the soul of misery, Never had me a name...

"...They just gave me the number when I was young". Nämä sanat ovat eräästä laulusta, Glenn Danzigin Thirteen, joka on myös Kauhea Kankkunen (tai kuten minä mieluummin sanon, The Hangover) -elokuvan soundtrackilla. Musiikki ei ole ainoa hyvä puoli tässä elokuvassa, puhumattakaan sen jatko-osasta, jonka kävin katsomassa eilen Ritzissä.

Aiemmin päivällä, kotona ollessani, katsoin ystäväni kanssa The Hangover I, sillä Outi ei ollut sitä aiemmin nähnyt ja onhan se hyvä nähdä sarjan ensimmäinen elokuva ennen jatko-osia. Samalla virkistin itse muistiani, sillä viime kerrasta oli yllättävän pitkä aika.



Elokuvan juoni oli tismalleen sama kuin edellisessä osassa ja ensimmäinen, viimeinen sekä monet kohtaukset siltä väliltä olivat suoraan kopioituja ykkösosasta. Vain maisemat ja muutama yksittäinen repliikki olivat vaihtuneet. Tämä ei kuitenkaan johtunut käsikirjoittajien tylsästä mielikuvituksesta, vaan uskollinen Las Vegasin tapahtumien jalanjälkien seuraaminen oli toimiva tehokeino tilanteen humoristisuuden aikaansaamiseksi. Hauskan elokuvasta tekee ajatus, miten suloinen päähenkilökolmikkomme voi olla niin epäonninen että joutuu samaan hankalaan tilanteeseen kahdesti. Polttarit eivät selvästikään ole näiden poikien juttu.

Aivan kuten ensimmäinen elokuva, The Hangover II alkaa nykyhetkessä, hääpäivänä, kun Phil soittaa Tracylle kertoakseen totuuden tapahtuneesta.

Tracy: Phil...?
Phil: Tracy, I'm sorry.
Tracy: Where the hell are you?!
Phil: It happened again.
Tracy: ...Don't say that. Please.
Phil: No, this time we really fucked up.
Tracy: Seriously, what is wrong with you three?
Phil: So much, Trace, I don't even know where to begin.
Tracy: Oh God... How bad? Like no-wedding-bad?
Phil: Yeah, little worst than that.


Näyttelijät, Bradley Cooper, Ed Helms, Zach Galifianakis, Justin Bartha ja Ken Jeong sekä monet muut, vanhat sekä uudet, onnistuivat kaikki suorituksissaan todella hyvin, vaikuttavimpana ehkä suloinen tupakkaa polttava apina, joka sulatti kaikkien salissa istuvien sydämet. Vaikka apina olikin hellyttävä, silti suosikkihahmoni on ja tulee olemaan komea, ihana, rento Phil Wenneck (Bradley Cooper), joka löytää tilanteesta kuin tilanteesta jotain hauskaa (mm. kuullessaan Stun ja mieheksi paljastuneen Kimmyn villistä yöstä).
Tällaisen miehen vierestä voisin jopa herätä krapula-aamuna.


Toinen lempihahmoni on Ken Jeongin roolihahmo Leslie Chow, karismaattinen, ihanan nauruäänen omaava mielipuoli. Ed Helmsin hahmo, hammaslääkäri Dr. Price, ystävien kesken Stu, on päähenkilöistä inhokkini, ärsyttävä yrittäessään olla nokkela ja hauska samaan aikaan, Zach Galifianakisin Alan on suloinen ja jossain hetkin tunsin myötätuntoa muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Justin Barthan Doug, ensimmäisessä osassa kadonnut sulhanen, toisessa osassa uima-altaalla heiluva sivuhahmo esiintyy mielestäni aivan liian vähän kameran edessä. Hän on übersuloinen ja haluaisin kovasti nähdä häntä enemmän! Ehkä kolmannessa osassa hänelle suotaisiin merkittävämpi rooli ja enemmän repliikkejä.

Elokuvan juonesta en aio enempää kertoa, jokainen joka haluaa, voi itse käydä katsomassa tai ostaa elokuvan, kun se ilmestyy dvd:lle, niin teen ainakin itse. Kokonaisuudessaan elokuva oli varsin hyvä ja viihdyttävä, oikeasti hauskaa ja kepeää huumoria, silmänruokaa naisille ja hyvää musiikkia.

4½ tähteä !


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti